Taaperon tahtoikä ja viime viikkojen kuulumisia

Moi!

Täytyy sanoa ihan ensiksi, että tuli yllätyksenä minkälaisen vastaanoton ensimmäinen postaukseni sai. Mulle tuli paljon positiivista palautetta, kiitos siitä. Nyt varsinkin sitä huomaa, että ei ole ollut näiden asioiden kanssa yksin. Kiitos myös kun uskalsitte jakaa mulle myös omia ajatuksia ja kokemuksia. Ne merkitsevät paljon. <3 

Meillä on ollut aika vauhdikkaat viikot takana, käytiin yli viikko sitten puolisoni kanssa Ed Sheeranin keikalla! Voi kuinka olinkaan odottanut sitä. Oli upeaa päästä kahden kesken ihmisten ilmoille, saada yhteistä aikaa ja huomata jälleen kuinka mukavaa meillä onkaan yhdessä. Keikka oli aivan mahtava, toteutus oli hyvin onnistunut. Jopa sää antoi parastaan, oli kaikinpuolin onnistunut ilta!

Hauska juttu on se, että olin vuonna 2019 viimeksi Suomessa katsomassa Ed sheeranin keikkaa, ennen koronaa. Ja nyt näin koronan jälkeen, hän oli ensimmäinen iso artisti, kuka piti keikan Suomessa. Näin ympyrä sulkeutuu. Niin paljon onkin tapahtunut noiden vuosien välillä. 😄

Mua jännitti etukäteen kauheasti, sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun oltiin kokonaan ilta poissa ja joku muu laittoi tytön nukkumaan. Onneksi mun sisko ja puolison äiti tulivat vahtimaan tyttöä ja kaikki oli mennyt heilläkin tosi hyvin. Raastavin kohta oli se, kun olimme lähdössä kotoa, sanomassa heipat, niin tyttö vilkutti tyytyväisenä isälleen, mutta omalla kohdalla hän takertui hyvin tiiviisti syliini, puristi niin lujaa kuin pystyi ja alkoi itkemään. Siitä oli sitten vain annettava tyttö mummon syliin ja oli vain lähdettävä. Sydänhän siinä särkyi.

Loppujen lopuksi luulen, että se taisi olla itselleni kaikista rankinta olla erossa. Hetken päästä nimittäin meille tulikin jo viesti, missä todettiin, että kaikki oli hyvin ja tyttö oli jo unohtanut, että me lähdettiin. 😄 Tästä tuli parempi fiilis. Uskon kuitenkin että tytölle teki hyvää olla myös muiden kanssa, oppii siihen että on muitakin luotettavia aikuisia ympärillä, kuin vain me vanhemmat. Ja onhan hän ennen ollutkin joitain tunteja hyvässä hoidossa, kun ollaan käyty puolison kanssa esimerkiksi elokuvissa.

No se siitä aiheesta, meidän muutamaan viikkoon onkin mahtunut super kivoja juttuja! Leikkitreffejä, kirpputorilla käyntiä, puistoilua jne. Sekä käytiin yhden ystävän ja lapsien kanssa ensimmäistä kertaa Leo’s leikkimaassa! Aivan ihana paikka. Ei olla uskaltauduttu jotenkin aiemmin mennä sinne tai hoploppiin. Oltiin melkein kolme tuntia siellä, voin kertoa, että sen jälkeen oli tytär sekä äiti ihan loppu. Meillä oli kuitenkin super mukava reissu.

Tosin muutamia päiviä sen jälkeen, kävikin niin mallikkaasti, että melkein kolmen vuoden jälkeen, sairastuin ensimmäistä kertaa koronaan. Mulla oli tosi pahana kyseinen tauti, tuntuu että en koskaan ole ollut niin kipeä kun silloin. Lisäksi tyttö sairastui kunnolla ja lopuksi puolisoni. En voi sanoa vieläkään olevani kunnossa, heuhkoihin sattuu todella paljon ja yleisvointi ei ole edelleenkään hyvä. Toivottavasti tämä menisi pian ohi kuitenkin meillä kaikilla. Ikävä faktahan se on, että kaikki tämän sairastavat jossain vaiheessa lopulta.

Oli kieltämättä todella rankkaa sairastaa ensimmäistä kertaa näin rajusti vanhempana. Se kun on ihan uudenlainen juttu. Enää ei voi vain itsekkäästi maata koko päivää sohvan pohjalla ja katsoa telkkaria. Täytyy myös yrittää huolehtia omasta jälkikasvusta. Tosin onneksi puolisoni hoiti tyttöä, niin että minä sain muutaman päivän vain pelkästään nukkua ja toisin päin. Kuitenkin mieleeni tulikin silloin sairastaessa, että miten te muut vanhemmat jaksatte ja pärjäätte, jos olette kipeitä itse? On koti ja lapset hoidettavana. Sehän on aikamoista rumbaa. Varsinkin kun joutuu olla vain neljän seinän sisällä, eikä ulos voi mennä. 

Meillä kun tilanne on vielä sellainen, että meidän tyttö on aika paljon äidin tyttö. Hän jää aina itkemään perääni ja on ollut tavallista tyytymättömämpi kaikkeen. Mikään ei tunnu kelpaavan ja hän vain kovasti roikkuu vaatteissani ja tulee perässäni ja tarvitsee niin kovasti äitiä. Se on toisaalta hellyyttävää, että hän kokee mut niin turvalliseksi ja haluaa juuri multa niin sitä turvaa ja syliä. Mutta kun se olen yleensä vain minä ketä kelpaan suurimmaksi osaksi, niin onhan se todella uuvuttavaa. En tiedä onko se eroahdistusta vai mitä se on? Sitä on jatkunut mun mielestä jo aika pitkään. Toki hän on myös isin tyttö ja hienosti heillä meneekin yhdessä, mutta tuo äiti vaihe pohdituttaa.

Muutenkin tuntuu että meillä ennen sairastumistani, normaali arki oli jotenkin raskasta. Kaikki mitä tekee tai ei tee, oli huono tytön mielestä. Kieltäydytään ruuasta, vaippaa ei saa vaihtaa, päiväunille ei käydä, milloin oli mitäkin. Jokaisesta asiasta kitistään, halutaan syliin - kuitenkin sieltä on päästävä äkkiä pois. Missään ei ollut hyvä. Sitten kuitenkin hän roikkui paidassani, saattoi jopa nipistellä sekä osoitti mieltään kaikkea kohtaan. Sitä väkisinkin mietti, että onko meidän pienellä nyt alkanut se kuuluisa tahtoikä. (Ilmeisesti enää ei ole soveliasta käyttää sanaa uhma.)

Tyttö testailee koko ajan kauheasti omia rajojaan, mikä on toki sallittua ja kuuluu tuohon ikään. Tuntuu kuitenkin, että mun kanssa niitä testaillaan enemmän. Puolisoani hän uskoo, eikä niin voimakkaasti protestoi kaikkea, kuten kanssani. Olen kuitenkin sitä mieltä, että haluan lapseni kasvavan niin, että kotona saa näyttää kaikki tunteensa ja niin pitääkin. Näin pienillä vielä kun ei ole minkäänlaista tunteiden säätelyä, niin pitää välillä itsekin muistuttaa sitä itselleen. 

Olen aina ollut sellainen ihminen, ketä ottaa muiden ihmisten energiat helposti itseensä. Joten jos jollain on huono päivä, se tarttuu väistämättä myös itseeni. Tai jos itsellä on kurjaa olla, helposti jään vellomaan niihin oloihin ja niistä on vaikeaa välillä päästä irti. Tuntuu että, mullakin on niitä tunnetaitoja on vielä työstettävänä. 

Sitten on niitä hetkiä, kun lapsella on itkukohtaus ja mikään ei suju. Saa tosissaan itse hengitellä useampaan otteeseen, että pysyy kasassa. Eikä toki siihen aina pystykään. Me vanhemmatkin kuitenkin ollaan vaan ihmisiä, parhaamme mukaan yritämme kantaa lapsen tunteet sekä myös omamme. 

Meillä on suurimmaksi osaksi kuitenkin niitä päiviä, kun tytön kanssa on tosi ihanaa ja kaikki sujuu. Tehdään paljon kaikenlaista kivaa yhdessä, esimerkiksi käydään leikkitreffeillä, leikkipuistossa, kirpputorilla, kaupassa, kävelyillä ja leikitään paljon. Kuitenkin on myös niitä päiviä, kun herää aamulla niin toivoo että olisipa jo ilta. Saisi lapsen nukkumaan ja jäisi hetken sitä omaa aikaa, jos jaksaa valvoa. 

Tämäkin on niin jännä juttu. Olen itse mennyt aina lapsesta saakka tosi aikaisin nukkumaan ja herännyt suht aikaisin. Mulle on aina sopinut sellainen rytmi parhaiten. Jännittävää huomata miten nämäkin ehkä periytyy, meidän tyttö on tosi aamuvirkku, herää aamuviiden - kuuden aikaan. Sitten ollaan yhdessä se 14-15 tuntia päivässä, kunnes on aika mennä nukkumaan. Joka päivä sama. Ihanaa mutta raskasta sekin. 

Eräs ystäväni tokaisi mulle kerran, kun olimme lapsiemme kanssa rannalla, että hän ihailee sitä miten mä olen aina niin rauhallinen tytön kanssa ja miten en koskaan näytä sitä jos omat hermoni ovat koetuksella. Se oli tosi kivasti sanottu ja jäin miettimään sitä. Totta kai mullakin on niitä huonompia hetkiä, kun tekisi mieli huutaa ja lähteä ovet paukkuen. Mutta olen jotenkin pystynyt pitämään itseni rauhallisena aina, enkä näytä omaa hermostumustani lapselle. Ajattelen että pitää olla lempeä ja ymmärtäväinen. Ihan niinkuin esimerkiksi oma äitini ja äidin äitini on aina ollut. <3 Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkea tulisi kestää ja etteikö koskaan saisi menettää malttiaan. Sehän on vain inhimillistä. 

Meillä onkin mennyt valitettavasti niin päin, että kun viimeksi kerroin omista rankoista vauva vuoden ajanjaksoista, väistämättä puolisoni on ollut se, kuka on saanut kaiken kuran minulta niskaan. Olenko ylpeä siitä? En tosiaan. 

En ole ylpeä siitä miten rumasti olen puhunut hänelle tai muille läheisilleni. Miten huonosti olen käyttäytynyt, kun itselläni on ollut vaikeaa. Tiuskimista ja ihan turhista asioista riitelyä. Onneksi en ole enää vain pelkkä kuori itsestäni, paljon ollaan tultu eteenpäin. Ainakin toivon niin. Ainahan on parannettavaa ja ikävä kyllä raskaat ajanjaksot näkyvät toisinaan parisuhteessamme. 

En usko että ollaan ainoita, keillä vauva vuoden naarmut näkyvät. On kuitenkin hyvä muistaa, että niin kauan kun on se halu ylipäätään olla yhdessä ja on valmis työstämään asioita ja tekemään töitä suhteen eteen, niin uskon vakaasti, että kyllä asiat selkeytyvät. Vaikka niissä menisi aikaa. Hiljaa hyvä tulee, sanotaan. 

Ajattelen itse päivittäin, että oon tosi onnellinen, että minulla on juuri maailman ihanin puoliso. (Toisinaan ärsyttävin. Ainakin ite oon välillä. 😅) Mutta ennen kaikkea, kuinka kiitollinen ollenkaan hänelle kaikesta ja etenkin meidän tyttärestä. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus, jokainen päivä opettaa niin itsestä kuin muistakin. Muistetaan olla lempeitä itselle ja myös muille. Uskon että lempeyttä voi lisätä jokaisen arkeen.

- Emma

Ensimmäinen blogiteksti - Mietteitä vanhemmuudesta

Hei kaikille!

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan blogia. En ole koskaan itse pitänyt blogia, mutta olen paljon seurannut muiden ihmisten blogeja vuosien varrella. 

Ajatus omasta blogista syntyi vanhempainvapaalla. Halusin päästä kirjoittamaan omia ajatuksia ylös ja mahdollisesti luoda väylän, mitä kautta ihmiset saisivat vertaistukea vanhemmuuteen, äitiyteen ja omaan elämäänsä. Etenkin haluan normalisoida äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä asioita ja kertoa omakohtaisia kokemuksiani ja ajatuksiani yleisesti.

Esittelen kuitenkin itseni ensin ennen kuin mennään itse asiaan. Olen Emma, 25-vuotias yhden lapsen äiti. Perheeseeni kuuluu mies ja vähän yli vuoden ikäinen tyttö. Pidän paljon ruuanlaitosta ja luonnossa olemisesta. Intohimoni ovat kodin sisustus, kirpparit, Espanja (kaikessa muodossaan, rakastan kieltä ja kulttuuria.) Tällä hetkellä olen hoitovapaalla ja muutoin työskentelen asiantuntijan tehtävissä. Muutimme Helsingistä Espooseen alkukesästä. Kaipasimme kiireisestä Helsingistä enemmän luontoa ja rauhaa, sitä löysimme paritalon muodossa.

Syy miksi halusin perustaa blogin, on se että meillä on ollut todella raskas viimeinen kuluva vuosi. Vauvavuosi oli todella raskas ja uuvuttava. Meillä oli todella huonosti nukkuva vauva ihan alusta saakka ja itsellä oli paljon asioita silloin mielessä mihin olisi kaivannut vertaistukea ja apua. Siksi ajattelin että toivottavasti joku voisi saada tukea omista kirjoituksistani. 

Kerrottakoon että olen aina ollut todella huono pyytämään apua, päähäni on iskostunut ajatus, että minun on pakko pärjätä aina, vaikka mikä olisi. Kun tyttö oli pieni vauva, googlasin joka ilta ja yö vinkkejä siitä miten vauvan saa nukkumaan. Googlailin myös paljon sellaista, että onko kaikki nämä tunteet normaaleja mitä silloin pääni sisällä oli. 

Se oli kauhean hämmentävää kokea minkälaisia ajatuksia tuli esiin unettomuuden takia. Oli tosi vaikea löytää mitään tietoa, siitä että onko muilla ollut samanlaista vai onko meillä vain tosi itkuinen vauva emmekä osaa mitään. Neuvolasta toki sai yleisiä vinkkejä ongelmien poistamiseksi, mutta ei saanut mistään yhtään tarttumapintaa että tätäkö tämä elämä on muillakin. Olenko normaali kun en jaksa ja kaikki päivät olivat suorastaan yhtä helvettiä. Mieleni oli niin musta.

Lopulta vauva-arjen lomassa pääni alkoi hajota unettomuuden takia ja psyyke hajosi. Puhuin päivisin todella sekavia ja kuljin koko ajan sumussa. Silloin kuitenkin ajattelin että, minun on vaan pakko jaksaa vaikka päällä seisten. Halusin olla niin kovasti hyvä äiti ja hoitaa tytärtäni. Niin ettei kukaan vaan pääsisi sanomaan, että olen huono äiti ja en osaa mitään. En halunnut antaa lastani hoitoon, tai ottaa itse yhtään omaa aikaa. Minulla oli sellainen olo, että halusin olla tosi kiinni vauvassa ja opetella tekemään kaikki itse, vaikka olin lopen uupunut. 

Kauheinta oli, että pyöritin kotia silmät ummessa ja siivosin useita kertoja viikossa ja halusin että kaikki paikat olivat tiptop. Ihan vain sen takia, ettei kukaan näkisi pahaa oloani tai alkaisi arvostella että kotimme on kauhean likainen ja näkisi että nyt menee huonosti. Se suorittaminen ajoi minut totaaliseen uupumukseen, se alkoi näkymään kaikessa, etenkin tiuskin läheisilleni ja olin koko ajan vain pelkkää raivoa, itkua ja lohdutonta epävarmuutta täynnä. Epävarmuutta itsestäni ja tulevasta, pelkäsin että tätä mustaa elämäni tulee olemaan, enkä voisi enää koskaan nauttia mistään ja en saisi koskaan nukkua.

Öisin ajatukseni olivat mustimmat, raivosin keskellä yötä puolisolle kun vauva herätti tuhat kertaa, milloin oli mitäkin. Lisäksi viimein kun vauva alkoi nukkumaan joitain vähän pidempiä pätkiä (3-4h) minulle ei tullut uni. Oli raastavaa kuunnella vieressä, kun mies ja vauva nukkuivat ja tuntui että olisin ollut maailman ainoa ihminen hereillä. Tunsin katkeruutta siitä etten saanut enää nukutuksi. Olin koko ajan valmiudessa jos vauva vain heräisi. 

Silloin muistaakseni aloin ajatella, että elämä ei ole elämisen arvoista ja olisi parempi jos minua ei olisi. Aloin miettimään kuolemaa yhä useammin ja useammin. Lisäksi sellaisia ajatuksia että heittäisin vauvan ikkunasta, en kuitenkaan koskaan mitään tehnyt, mutta omat ajatukset pelästytti itsenikin. Sitä tunsi olevan niin yksin. En osannut puhua pahasta olostani kenellekkään, enkä osannut pyytää apua. Jälkeenpäin mietin että minulla oli varmasti synnytyksenjälkeinen masennus. 

Neuvolassa tietysti alkuun kyselivät minunkin kuulumisia, joihin aina vaan vastasin että hyvää kuuluu, vaikka voin huonosti. En jotenkin vain saanut suutani auki. Jouluna ja tämän vuoden alussa tulivat pahimmat romahtamiseni, silloin sanoin neuvolassa että voin huonosti, mutta siihen ei tartuttu. Neuvolassa oli valitettavasti huutava henkilöstöpula ja ei resursseja, joten tuntui että minut vain ohitettiin olkien kohautuksella. 

Nyt kun muutimme uudelle paikkakunnalle, heti kättelyssä kerroin hoitajalle tuntemuksistani ja minut otettiin tosissaan. Olonikin on huomattavasti parantunut ajansaatossa, kun tyttö on alkanut nukkumaan paremmin.

Loppujen lopuksi vanhemmuus ja äitiys ovat niin ihania asioita, on etuoikeutettua ja hämmästyttävää nähdä kun oma lapsi kasvaa ja kehittyy. Minkälainen hänestä tulee ja mistä hän pitää. Toisaalta tämä on raskas rooli kantaa. Varsinkin äitinä, kun meillä on kotona sellainen tilanne suurimmaksi osaksi että vain minä äitinä vain kelpaan ja minuun tukeudutaan. Totta kai sen kuuluukin olla niin, mutta nyt kun tyttö on kasvanut ja olemme selvinneet ensimmäisestä vuodesta, minä haluaisin irroittautua hänestä ja alkaa myös ottamaan omaa-aikaa. Olen myös pohtinut sitä ja kokenut huonoa omatuntoa siitä, että haluaisin omaa aikaa. Mutta ei se niin mene, myös minä olen vain ihminen ja tarvitsen myös ihan sitä omaa aikaa, niin että voin tehdä omia mielekkäitä juttuja tai olla vain tekemättä mitään.

Olin ennen lasta menevä, sosiaalinen, myös paljon omissaoloissaan viihtyvä nuori nainen. Oma aika oli minulle todella tärkeää. On ollut ikävää huomata kuinka äitiyden myötä kadotin itseni. Koen että otin vain pelkän äidin roolin niin vahvasti itselleni, niin unohdin säilyttää itseni ja tehdä niitä omia asioita mitkä tekivät minut onnelliseksi. 

Joten jos joku kokee samaa että tuntuu että on vain äiti ja on myös identiteettikriisi meneillään. Se on normaalia, saakin olla hämmentynyt omasta olosta, vartalosta ja siitä kuka nyt on. Onhan raskaus itsessään jo todella yksityinen ja hieno matka, sitten vielä kun lapsi syntyy ja sen jälkeen tuleekin uusi arki. On ok olla eksyksissä, mutta uskon että ajan saatossa kaikkeen löytyy omat uomansa. Niin toivon myös omalla kohdalla.

Palataan pian uudelleen.

Kiva jos löysit tiesi tänne. Toivottavasti löydät jatkossakin! :) 

- Emma