Inhottavat syysflunssat ja monen viikon kuulumiset

Moi!

Pakko kertoa monen viikon kuulumisia ensiksi. Meillä on ollut vauhdikkaat viikot takana. On mahtunut paljon ohjelmaa päiviin ja toisaalta ollaan myös otettu rauhallisesti kotona. 

Oltiin muutama viikko sitten käymässä mun vanhempien luona, nähtiin sukulaisia ja otettiin rennosti. Katsottiin elokuvia ja tehtiin itse oma tekemää pitsaa. Myös mun piti tehdä suosittua nachodippiä, kun sitä oltiin odotettu. Tää on ollut siis hitti meidän lähipiirissä. Mun mieshän siis tykkää tästä ihan älyttömästi! Tein tätä nachodippiä/-salsaa meidän tytön synttäreille ja osa vieraista kyseli heti että mitä tää on. 😄

Tässä tää koukuttava nachodippi! 

Jos ette oo kokeilleet tai kuulleet tästä suositusta somen nachodipistä! Niin testatkaa ihmeessä! Tää on aivan järkyttävän hyvää. Varoitan että tähän jää koukkuun helposti.

Resepti löytyy täältä. Kiitätte mua myöhemmin. 😉

Täytyy sanoa vielä sen verran, että musta on aina ihanaa käydä mun vanhempien luona. Siellä tuntuu siltä joka kerta, että ihan kuin aika aina jotenkin pysähtyisi ja siellä tulee tosi seesteinen olo. <3 

Käytiin myös markkinoilla, jossa oli alpakoita. Tyttö sai ihmetellä niitä tohkeissaan, kuitenkin markkinoiden paras juttu taisi olla pihan leikkimökki. Oli muutenkin tosi kiva kierrellä pitkin markkinoita ja katsella mitä kaikkea oikein olikaan myytävänä. Mun mielestä kaikissa tuommoisissa markkinoissa on niin ihana fiilis ja mieletön tunnelma.

Sitten ollaan käyty mm. jumpassa, hoplopissa, kaupassa, kirpputorilla, ulkoilemassa, 

haravoitu pihaa ja istutettu syyskukkia. Kaikenlaista puuhaa on siis riittänyt!

Tässä oli mun pieni apuri pihahommissa. <3

Kävin myös ensimmäistä kertaa neuvolapsykologin vastaanotolla. Itkin koko käynnin ajan. Sain hyvin omasta mielestäni purettua kaikenlaisia ajatuksia ja asioita ääneen, niitä kaikkia mitä oonkaan pitänyt sisälläni. Kaikesta huolimatta mulle jäi helpottava tunne käynnin jälkeen. 

Sitten (onneksi) kun pakolliset menot oli käyty, niin sen jälkeen jostain hiipi viime lauantaina flunssa taloomme (taas.)  Ensin oli korona ja ehkä kaksi viikkoa oltiin terveitä, kunnes pienellä alkoi nenä vuotaa ja kuume nousi. 

Se on tosi hämmästyttävää, kun yhtäkkiä onkin milloin mitäkin flunssaa. Sitähän tämä varmaan onkin pienen lapsen kanssa, mutta kyllä se yllätyksenä silti tuli. Se on vain niin raastavaa katsoa, kun toinen on niin kipeä, eikä pysty oikein helpottamaan oloa. 

Kyllä siinä tulee sellainen leijonaemon kaltainen olo, haluaisi jotenkin suojella noin pientä kaikelta. Flunssathan ovat flunssia, niitä tulee ja menee. Mielummin itse kuitenkin sairastaisi ne kaikki. Onneksi vastustuskykyhän tuosta vain kasvaa! 

Näin myös yhtenä viikonloppuna mun yhtä ystävää pitkään aikaan! Käytiin yhdessä syömässä ja sen jälkeen juomassa yhdet drinkit. Oli tosi ihanaa nähä pitkästä aikaa ja päästä myös itsekin vähän tuulettumaan. Huomasi vain, että vähänkin kun valvoo tavallista myöhempään, niin se tuntuu kyllä heti kropassa ja mielessä seuraavana päivänä.

Tässä minä lähdössä ihmisten ilmoille pitkästä aikaa illalla!

Ajattelinkin sitä kun olin ihmisten ilmoilla, että vitsi miten kivaa päästä välillä kotoa pois. Ennen kaikkea kyllä odotin, että pääsen takaisin kotiin. Kotona on musta niin kivaa olla, saa olla rauhassa ja tehdä mitä huvittaa. Tarkoitan siis, että välillä on kiva käydä jossain, mutta kotiin on aina tosi kiva palata. Oon niin kotihiiri.

Yksi ilta kun olin käymässä itse nukkumaan. Niin mietin sitä, että vaikka onkin välillä ihan tosi rankkaa tää elämä. Niin silti on tää kaikki on tosi ihanaa, enkä vaihtais mistään hinnasta pois tätä kaikkea! Rakastan meidän perhettä, meidän arkea ja kaikkea mitä puuhataan yhdessä. 

Myös mietin eräs ilta, kun tyttö oli jo nukkumassa, että hitsi mulla on nyt jo kauhea ikävä sitä. Mietin että onneksi aamulla näemme toisemme ja huomenna olisi jälleen uusi päivä yhdessä. Uusi päivä minkä saan viettää tyttäreni kanssa kotona/milloin missäkin menossa. On etuoikeutettu olo viettää hänen kanssaan paljon aikaa, hän kuitenkin kasvaa ihan silmissä ja jatkuvasti oppii uutta. Sitä on maailman parasta seurata.

Rakastan myös sitä, että hän tykkää kovasti kirjoista. Luemmekin päivittäin todella monta kertaa kirjoja yhdessä. Hän valitsee kirjan ja tuo sen mulle ja sitten istahtaa omatoimisesti syliini! Se on niin hellyyttävää, että sydän pakahtuu. On niin ihanaa olla siinä sylikkäin, pieni tyttö sylissäni ja kuinka hän osoittelee ja kyselee kirjasta asioita. On aivan mahtavaa myös todistaa ja hämmästellä sitä, kuinka hän päivittäin oppii jotain uutta. Ja ennen kaikkea miten paljon hän jo nyt ymmärtääkään. <3

Puhuin myös yhden ystäväni kanssa siitä, että kuinka kaikki eivät välttämättä halua lapsia, sen takia kuinka oma aika ja tarpeet häviävät lapsen myötä. Onhan se totta, että ne jäävät hetkeksi taka-alalle, mutta en sanoisi että minä en pystyisi ollenkaan huolehtimaan itsestäni tai käydä missään/elää omaa elämääni. Se on vain järjestelykysymys. 

Toki mietin joskus, että olisi kivaa jos voisi yllättäen katsoa esim sarjaa tai lähteä käymään elokuvissa. Mutta niin ei voi vaan enää extemporena lähteä välttämättä, eikä se mua oikeesti haittaa. Ajat muuttuu ja elämä muuttuu. Musta tää lapsen kanssa eläminen on antanut paljon enemmän, kuin on ottanut. 

Musta on vain mukavaa kun elämä on tasapainoista ja toisinaan rauhallista. <3

- Emma

Uudistumisen taikaa

Moi!

Vihdoin kaiken sairastamisen jälkeen ollaan nyt terveinä ja parannuttu koronasta. Vitsi miten kiva fiilis! En oo kertonutkaan, mutta aloitettiin yhden ystävän kanssa yhdessä äiti & lapsijumppa. Päästiin sinne vihdoin ekaa kertaa ja se oli tosi kivaa. 

Oli kivaa jumpata pitkästä aikaa, oli ihanaa nähdä miten lapset viihtyi siellä ja tietenkin oli tosi mukavaa nähdä ystävää samalla. Monta kärpästä yhdellä iskulla siis. Mieletön fiilis jäi jo ekasta kerrasta, odotan innolla lisää.

Huomasin vain, että miten oonkin niin rapakunnossa kaiken sairastelun myötä.. Muutenkaan kun ei oo ollut oikein aikaa huolehtia itsestä ja treenata. Onneksi tähän tulee muutos. Onhan meillä kotonakin oma kuntosali, joten pitäisi alkaa sitä hyödyntää. 😄 

Ollaan vihdoin päästy takaisin arkeen kiinni ja päästy myös ulos nauttimaan tosta ihanasta syksystä! Rakastan syksyä ja sitä fiilistä, kun on sellainen uuden alku ilmassa. Syksyisin alkaa aina jotain uutta ja se on mulle aina ollut sellaista uudistumisen aikaa.

Ennen syksyisin on alkanut yleensä koulu ja ollut kaikenlaista uutta, niin se fiilis on säilynyt hyvin vieläkin vuosien varrella! Se uudistumisen fiilis. Sitä haluaa kesän jälkeen alkaa laittaa kotia, oikein sellanen sisustusvimma iskee aina.. Myös haluaa alkaa kehittää itseään, ostaa ehkä joku kiva uus neule, aloittaa uus harrastus ja miettii tätä kulunutta vuotta ja fiilistellä.

Syksyssä on myös ihanaa se, kun luonto alkaa näyttää kauniita erilaisia värejä, ilmassa tuoksuu kesän jäljiltä sellainen raikas ilma ja kun illat pimenee. Voi hyvällä omalla tunnolla olla sisällä, polttaa kynttilöitä ja kääriytyä vilttiin! Se on niin tunnelmallista ja ihanaa. 

Mun salainen haaveeni olisikin joskus päästä Lappiin ruska aikaan. Luonto on niin upea ja olisi ihanaa mennä vaan sinne hiljentymään ja ihastelemaan kaikkea. Ehkä joskus toive toteutuu. Kuka tietää.

Vaikka kesä onkin mun lempivuodenaika, sitä alkaa kuitenkin jo viimeistään kesän lopussa niin odottaa sitä syksyä ja lähenevää talvea. Siksi että voi alkaa odottaa jo joulua! 

Se on niin ihanaa, että voi alkaa laittaa kotia tunnelmalliseksi ja alkaa elää sitä joulunodotusta. Itsehän siis oon laittanut varmaan jo lokakuussa aina joulukuusen pystyyn. Se itse joulu on niin lyhyt aina, joten sitä joulufiilistä haluaa aina nauttia etukäteen. Onneks mun miestä ei haittaa, että oon sellainen jouluhullu. 

On myös mieletöntä, että nyt päästään viettää tytön kaa joulua ihan eri tavalla, verrattuna viime vuoteen. Toivottavasti päästään läheisten kanssa viettämään joulua yhdessä mukavasti!

Oonko vähän liian ajoissa näiden mun puheiden kanssa? Onko siellä muita ketkä odottaa jo joulua ja sitä että saa laittaa kotia jouluiseksi? 🤣

Ainoa asia mitä en kauhean innolla odota on tuleva kaamos. Mulle on aina jotenkin ollut marraskuu kauhean vaikeaa aikaa, on yleensä niin pimeää ja karua silloin. Onneksi siihen on vielä hetki aikaa ja voihan se olla että tänä vuonna ei tunnukaan niin pahalta! 

Pitää yrittää nauttia syksystä ja näistä päivistä mahdollisimman paljon! Toivottavasti kaikilla on ollut mukavia syyspäiviä tähän asti. Onneksi niitä on vielä paljon edessä. 😄

Nautitaan syksystä ja uudistumisen fiiliksestä, ennen kaikkea luonnon maalaamista väreistä!

- Emma

Identiteetin kanssa kamppailu

Hei!

Kerroin aiemmin, että mulla on menossa identiteettikriisi. Se jatkuu edelleen. Lapsen tulon jälkeen, oon ollut tosi hukassa itseni kanssa uudella tavalla. Se on tosi hämmäsyttävää. Onhan lapsen saaminen yksi merkittävimmistä muutoksista, jota voi kokea elämässään, niin ei sinänsä ihme jos nyt tuntuukin olevan hieman hukassa.

Tuntuu että äitiyden myötä ja varsinkin kun olen vielä lapsen kanssa kahdestaan kotona, siltä että mä en oo enää mä. Oon vaan äiti. Helposti kun päivät kuluu taaperon kanssa touhuten, on vain päivän aikana se lapsikontakti, ei yhtään aikuisten juttuja tai aikuista seuraa. Niin sitä kokee itsensä vähän yksinäiseksi jollain tavalla. 

Sanottakoon se, että nautin myös tästä ajanjaksosta, kun saan olla kotona lapsen kanssa. Onhan se etuoikeutettua. Mut mua ärsyttää hieman, kun jostain asiasta avautuu, niin pitäisi aina olla puolustelemassa itseään, että kyllä omaa lasta rakastaa ja blaablaa, mutta kuulkaa silti saa myös tuntuu tältä. 

Kaipaisin pelkästään aikuista seuraa ja aikuisten juttuja. Ilman että joku on takiaisena jalassa. On tosi ristiriitaisia fiiliksiä välillä. Lapsen kaa on ihanaa, mut en voi loputtomiin vaan elää hänelle ja jättää itseni unholaan. Eikä niin tosiaan pidä tehdäkään.

Jo raskausaikana, sitä alkaa tehdä ajatustyötä, valmistautua tulevaan, käymään äitiyden matkaa. Raskaus on jokaiselle tosi henkilökohtainen ja yksityinen asia. Etenkin myös se, että minkälaisia tunteita käy raskausaikana läpi. 

Itsellä oli mielenkiintoinen prosessi, sillä käsittelin sinä aikana paljon erilaisia tunteita ja muistoja läpi. Tavallaan tein itseni kanssa sellaisen itsetutkiskelun, kuka olin ollut, kuka halusin olla tulevaisuudessa, käsittelin paljon menneitä ja halusin solmia itseni kanssa rauhan. Mielestäni onnistuinkin löytämään sen.

Sitä elää niin täysillä joka päivä tätä lapsiarkea, huolehtii toisesta, toisen ihmisen tarpeista koko ajan, ei sitä ehdi ajatellakaan itseään tai omia tarpeitaan. Siinä väistämättä unohtaa itsensä ja ei muistakaan enää - kuka minä olinkaan. 

Kyllä koen tavallaan, että kyllä minä oon minä ja oon tästä eteenpäin. Oon vaan jossain sen kaiken alla. Kaiken tapahtuneen ja kaiken kerroksien alla. Mun pitää vaan kaivaa itseni takaisin, en tiedä miten, enkä tiedä milloin, mutta aion tehdä sen. 

Oon monesti miettinyt, että onkohan musta enää mihinkään muuhun, kuin vaan lasta hoitamaan ja kasvattamaan. Tarkoitan sitä, että tuntuu, että aivot on ihan muussia ja pelkään, että miten ikinä enää pystyn keskittymään esim. töihin ja oikeasti johonkin muuhun vaativaan hommaan. Tuntuu että pää on niin puuroa välillä! Toki miehen kanssa tulee vietettyä yhteistä aikaa ja juteltua iltaisin. Se on tosi kivaa ja ihanaa, mutta kyllä sitä kaipaa välillä muidenkin aikuisten seuraa ja jutustelua. 

Toki oon nähnyt tytön kanssa muita äitejä ja lapsia, mutta sekin on katkonaisia keskusteluja - koska lapsiin menee suurin keskittyminen. Totta kai ja niin pitääkin :D Eikä siinä mitään, oon yrittänyt ajatella, että lapset kun on vain pieniä oikeesti niin lyhyen aikaa, että myöhemmin sitä kerkeää kaikkea mitä nyt ehkä halajaa. 

Luin yhden kirjoituksen missä eräs nainen kertoi, ettei hän haluaisi tavata ihmisiä, tuttuja, vanhoja ystäviä, niitä ketä hän ei ole nähnyt muutamaan vuoteen. Siksi, että muut näkisivät kuinka epäonnistunut, vässähtänyt ja lässähtänyt hän on. (Hänen omien sanojen mukaan.) Kuinka muut voivottelisivat, että kuinka hänestäkin on tullut tälläinen. 

Ajattelen tismalleen samoin! Ajattelen myös etten haluaisi nähdä vanhoja tuttuja, sillä periaatteella etteivät he näkisi, kuinka väsynyt, epäonnistunut ja nimenomaan lässähtänyt olen. :D Tiedän, sehän on naurettavaa ajatella niin, mutta minkäs teet.

Oon myös aina jotenkin ollut pidättäytyväinen, omista tunteista siis. En oo osannut ilmaista itseäni muille, enkä oo halunnut. Oon ajatellut, että vaikeneminen on kultaa. Jotenkin tavallaan on hävettänyt puhua omista tuntemuksista ääneen, koska apua mitähän muut ajattelevat? Ja tavallaan oon myös suojellut itseäni. 

Mutta oon nyt ymmärtänyt, että juuri omista tunteista, mielipiteistä ja ajatuksista ääneen puhuminen on vahvuus. Se on rohkeutta. Rohkeutta myöntää ääneen esimerkiksi se, että nyt menee huonosti, rohkeutta näyttää omat värinsä muille. Tulla kuulluksi ja nähdyksi. 

Haluan panostaa omaan hyvinvointiin, niin henkiseen kuin fyysiseen. Tavoitteenani olisikin tässä syksyn mittaan, alkaa ottaa ensinnäkin sitä omaa aikaa herkemmällä kädellä ja olosuhteiden salliessa. Tunnustella omia ajatuksia ja fiiliksiä, millainen ihminen haluan olla, mistä mä tykkään, mitkä ovat uudet mielenkiinnon kohteet. Nekin ovat muuttuneet osittain lapsen saannin myötä. Hyvällä tavalla. 

Mua lohduttaa lukea joitain ryhmäkeskusteluja, missä oon nähnyt että muutkin äidit kokevat samoja tunteita tästä kadonneesta identiteetistä. Sekin lohduttaa mua aina välillä, kun nään että on paljon muitakin ihmisiä kenellä on lapsia ja ne ihmiset tekee kaikkee mieletöntä! 

He kehittävät itseään, osa ihmisistä on taiteijoita jotka menestyy, muusikoita, näytteliöitä, mitä vaan. Kyllä muutkin painivat samoissa lapsiarjen pyörteissä, on kuitenkin toivoa, että tää helpottaa jossain kohti ja sitä itsekin pystyy taas alkaa elää enemmän itelleen ja oman näköistä elämää.

Huh toivottavasti joku saa näistä mun ajatuksista kiinni!

Olis mahtavaa saada ihan palautetta tähän blogin puolelle, jos joku viitsisi jakaa että mitä ajatuksia tää kirjotus/mun kirjotukset herättää? Jos herättää. 

Kiitos ja palataan. <3

- Emma

Ystävällisyys - katoava luonnonvara

Moi!

Tässä ollaan oltu kohta jo kaksi viikkoa kipeänä, eikä loppua näy. Kuitenkin on pakko todeta, että näihin viikkoihin on mahtunut myös merkityksellisiä juttuja, mitkä ovat piristäneet. Nimittäin ihmisten ystävällisyys. 

Kun sairastuimme koronaan, yksi ystävä kysyi, että olisiko hän voinut olla mitenkään avuksi, olisimmeko tarvinneet kaupasta jotain, tai olisiko hän voinut jotenkin muutoin auttaa meitä. Ne sanat ja se hetki oli todella liikuttavaa - miten kaunis ajatus ja ele se oli. Harvemmin kukaan enää nimittäin tarjoaa omaa apuaan, ilman vastapalvelusta. Toisena oli kun toinen ystävä kysyi joka päivä vointiamme - siitä tuli myös merkityksellinen olo. Pieni asia, mutta piristi ja oli kiva huomata, että on ympärillä ihmisiä ketkä välittää. 

On nimittäin tämä nykymaailma todella brutaali paikka. Puhumattakaan siitä mitä maailmalla siis juuri nyt tapahtuu. Niin surullista. Ihmiset ovat kiireisiä ja lopen uupuneita. Se kaikista tärkein on väistämättä jäänyt taakse: Ystävällisyys, toisten huomioiminen, vilpittömyys.

Kolmas mieleenpainuva kohtaaminen sattui ruokakaupassa jonkin aikaa sitten. Olin lapseni kanssa kassajonossa ja edessämme oli vanhempi mies ostoksineen. Kun tulimme hänen taakseen, hän hymyili meille leveästi ja sanoi ”Teillä on etuajo-oikeus.” Hämmästyin tästä ja hymyilin leveästi huudahdin ”Ihan tosi?” Mies jatkoi hymyilyä ja otti ostoksensa ja päästi meidät hänen edelleen. Niin huomaavaista, sanoinkin sen hänelle! Taas niin pieni asia, mutta todella ihana sellainen. Ei meillä olisi ollut hätää jonottaa kassalla, mutta pääsimme kuitenkin jonon ohi. Oli mukava kohtaaminen.

Siitä mulle tulikin mieleen, että voi kun itsekin pitäisi tehdä enemmän hyviä asioita ihmisille, kehua aidosti jos on kehumisen aihetta, ihan tuntemattomia myös tervehtiä ja hymyillä. Antaa ja laittaa hyvää kiertämään. Siitä tulee itsellekin tosi hyvä ja lämmin olo. 

Monesti on ollut ihanaa, kun olen ollut lapsen kanssa esimerkiksi ulkona, niin tuntemattomat ihmiset tulevat juttelemaan ja sen pienen hetken voimme yhdessä jutustella niitä näitä, sitten jatkaa omia polkujamme - saamme hyvän mielen. Ainahan sitä small talkkia ei jaksa, eikä hymyillä. Mutta edes joskus. Uskon että kaikille tekisi semmoinen välillä hyvää! Täytyy tunnustaa, että nyt kun ollaan sairasteltu, on mulla ollut mieli tosi maassa ja kaikki tuntuu vaikealta. 

Kysynpä siis että milloin sä oot tehnyt jotain kivaa toiselle? Läheiselle tai tuntemattomalle? Tai sanonut kivoja asioita? Mukavilla eleillä tai sanoilla voi varmasti parantaa muiden päivää! Se voi olla toiselle esim. päivän hienoin/mukavin asia. Ikinä ei voi tietää mitä toinen käy läpi - niin positiivista jutuista ei ole koskaan haittaa! Näin ainakin luulen.

Muistetaan siis olla ystävällisiä toisillemme, niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Laitetaan hyvää kiertämään. Saadaan niistä hyvää karmaa. Kokeilkaa tekin ihmeessä. <3

- Emma