perjantai 28. lokakuuta 2022

Mitä naisena saakaan kokea




Hei!

Ulkona on nyt niin syksyinen sää kun olla ja voi. Tosi harmaa päivä ja vettä välillä on ripsinyt.

Ajattelin kertoa kuulumisia, kun onkin vahingossa hetki vierähtänyt siitä, kun oon viimeksi kirjoitellut.

Me ollaan oltu viime viikko jälleen kipeänä, mutta ollaan onneksi nyt jo terveinä. Mulla itsellä on kyllä taas oman terveyden kanssa ollut vähän huolia. Nimittäin lopetin viime sunnuntaina imetyksen! Johan se matka kestikin melkein 1v 3kk. 

Tämä oli mun oma päätös lopettaa, vaikka tyttö olisi ollut vielä eri mieltä ja oma kroppa myös. Musta tuntui jo pidemmän aikaa, että halusin luopua siitä. Aikansa kutakin eikö? 

Oon kyl ollut siinä mielessä toki onnekas, että imetys lähti jo alussa tosi hyvin liikkeelle ja olisi jatkunut edelleen se taival, ellen olisi itse päättänyt lopettaa, mutta varmasti parempi näin. Kyllähän se siis tietysti tunteita herättää niin mussa, kuin tyttäressänikin. 


Piti vain se kertoa, että mulla on ollut nyt useamman päivän tosi outo olo omassa kropassa. Oon saanut ihan hirveitä päänsärkyä ja tuntuu et oon koko ajan tosi kovasti väsynyt/uupunut. Imetyksen loppumista ja sen seurauksena mahdollisia oireita kuvaillaankin ihan samanlaisina kuin alkuraskaudessa. 

Jos ette tienneet, niin mulla oli silloin kun odotin esikoistamme, niin ihan järkyttävä alkuraskaus ja ne olotilat silloin kesti sen ekat 3kk. Niin en oo yhtä innoissani nyt tästäkään, mutta toivottavasti menisi viikossa tai parissa nää olotilat ohi..

Tää on kyllä aikamoista, mitä kaikkea näin naisena joutuu kokea läpi. Ensin raskaus, sitten synnytys ja sen jälkeiset hormonit. Mm. tunnemyrskyt, palautuminen, baby blues.

Tota listaa voisi vaan jatkaa. Nyt just sitten vielä tämä imetyksen lopettaminen, mistä ei pääse ihan helpolla. Ei kyllä meitä naisia muutenkaan mun mielestä mitenkään helpolla päästetä tai ainakaan mua. Mun puoliso aina sanookin, et oon kyl sellainen kovan onnen sankari, kenelle aina sattuu just kaikenlaista. Oon samaa mieltä.

Tuntuu välillä jotenkin epäreilulta, että miesten ei tarvii kärsiä niin monesta eri vaivasta, kuin mitä me naiset. Esim. synnytyksen jälkeen pitää aloittaa heti lantionpohjanlihasten vahvistaminen. Eihän miesten tarvii sellaisista välittää. Näin naisena sitä saa todellakin tehdä koko ajan jotain edistäviä asioita, oman kropan ja palautumisen eteen. 

Oikeesti ei kyllä kaikki heti siihen kykene, että aloittaa treenaamisen. En ainakaan ite jaksanut sillon vauvavuoden pimeydessä ja sektiosta toipuessa alkuun tehdä mitään. Sainkin nyt vasta käytyä fysioterapeutilla ja katsomassa oman erkauman tilanteen. Sainkin häneltä tosi hyviä vinkkejä ja harjoitteita, miten voi alkaa edistämään vihdoin tätä omaa palautumista. 

Varsinkin kun jokaisella meistä kestää niin oman aikansa palautua tuosta kaikesta. Etenkin vielä sekin juttu, minkä oon huomannut itse, niin raskaus/imetys vaikuttaa ihmisellä näköön. Tääkin on varmasti tosi yksilöllistä, mut oon sen takia vitkutellut optikolle menemistä. Kunhan ensin palaudun edes tosta imetyksen lopetuksesta.

Niin no se noista aiheista, vaikka voisin kyllä ehkä kirjoittaa noista oman postauksen. Sen verran juttua kyllä löytyisi noista kirjoitella.

Piti myös tähän loppuun sanoa noista kuulumisista, että muita kuulumisia meillä ei oo oikein nyt. Tai sinänsä mitään ihmeellistä ei oo tapahtunut. 

Ollaan toki jonkun verran nähty ihmisiä, mikä on ollut tosi piristävää ja mukavaa. Varsinkin ton sairastelun jälkeen. 

Ollaan kans ulkoiltu paljon, mutta niin paljon toi sairastelu kyl verottaa, et se on ihan järjetöntä. Ei oo samanlailla ollut nyt jaksamista, kuten ennen niin monesta sattuneesta syystä. Eiköhän se tästä pikkuhiljaa ala helpottaa, toivotaan ainakin niin!

Tässä oon muuten jo kovasti haaveillut, että voisin laittaa joulukuusen kotiin, juoda paljon glögiä ja aloittaa kuuntelemaan joululauluja! Ensi viikollahan onkin jo marraskuu, niin ehkä sitten vihdoin voi luvan kanssa laitella kaikkea. 

Halusin tulla nopeasti kertomaan miten täällä on aika mennyt. Palataan paremmin myöhemmin. 

- Emma 



tiistai 11. lokakuuta 2022

Eläminen kuplassa, yksinäisyys ja sosiaalinen elämä

Hei!

Silloin kun tyttö oli pieni vauva, en juuri käynyt hänen kanssaan missään. Itselläni ei ollut voimavaroja mihinkään ylimääräiseen. Yritin vain päivittäin selviytyä silloisesta arjestamme. Kävin paljon vaunulenkeillä, neuvolassa silloin tällöin ja sitten menot olivat siinä. 

Elin tavallaan vauvan kanssa symbioosissa ensimmäiset 10 kuukautta. Elän tavallaan yhä, koska olen vielä hänen kanssaan kotona.

Ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin jaksanut käydä missään ihmisten ilmoilla, nähdä ketään, jutella ja olla sosiaalinen. Olin vain totaalisen uupunut, joten en vain pystynyt mihinkään. 

Kaikki tuo toi mulle silloin todella yksinäisen ja syyllisen olon. En jaksanut pitää ystäviini yhteyttä, saatika nähdä heitä. Koin todella huonoa omaatuntoa siitä ja niin yksinäisyyden tunteeni vain syveni. En kuitenkaan tehnyt asialle mitään, annoin vain olla.


Tässä kuva niiltä ajoilta, kun olin totaalisen uupunut. En pahemmin ottanut itsestäni kuvia tuolloin. Haahuilin päivästä toiseen väsymyksen vallassa ja koitin vain selviytyä vauvan kanssa kotona. En muista pesinkö silloin edes hiuksia usein, koska ei vain kerennyt. Todellista vauva-arkea siis.


Koin jo edes pelkästä ajatuksesta hirvittävää oloa, että olisin vauvan kanssa lähtenyt esim. kahvilaan. Mennyt ''mamma latteilemaan.'' 

Toikin on niin hauska termi. Menet vauvan kanssa tapaamaan ystäviä kahville. Seurustelet ystäviesi kanssa ja helposti siemailet kahvia ja hoidat vauvan vasemmalla kädellä. En ois ikinä meidän tilanteessa pystynyt siihen.

Musta olikin todella kiva, kun alkukesästä muutimme uudelle paikkakunnalle ja otin itseäni silloin niskasta kiinni! Tartuin rohkeasta härkää sarvista ja tein yhteen Facebook-ryhmään itsestäni päivityksen, jossa kerroin itsestäni ja siitä että halusin löytää äitikavereita ja muita samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. 

Olin miettinyt sen tekoa pitkään. Itsellä oli vain ollut tosi suuri kynnys siihen, koska pelkäsin torjumista. Sitä ettei kukaan haluaisi tutustua muhun ja viettää aikaa mun ja mun lapsen kanssa. Mikä tuntuu näin jälkeenpäin hullulta ajatukselta. 

Ajattelin silloin että syteen tai saveen, kun tein päivityksen. Halusin alkaa taas elää elämääni ja löytää uuden itseni, haastaa itseäni ja laittaa itseni ”Out there.” Olla avoin, rohkea, sosiaalinen ja agendanani löytää rinnalleni samankaltaisia ihmisiä ja tutustua uusiin ihmisiin. 

Totta kai vanhat ystävät pyörivät mielessäni. Niinpä otinkin osaan yhteyttä ja ollaan taas jälleen nähty pitkän ajan jälkeen. Mikä on ollut tosi mukavaa.

Mun mielestä oon elänyt sellaisessa kuplassa pitkään, kiitos koronan (ylipäätään) ja silloin kun se oli pahimmillaan jo raskausaikana, vauvavuotena ja elämässämme muutenkin. 

Elän tavallaan yhä pienessä kuplassa, koska meillä ei ole vielä alkanut sellainen erilainen arki. Se alkaa sitten kun palaan töihin.

Sanottakoon että kesän tienoilla aloin nauttia ihan uudella tavalla taas elämästä. Musta on ollut tosi ihanaa tavata mielettömiä ihmisiä ja saada muutamia ihania tuttavuuksia. Niin lapselle kuin myös mulle itelleni. On jotenkin ollut tosi virkistävää saada äitikavereita. 

Musta jokainen tarvitsisi sellaisen jos on itsellä lapsia. Äidit ymmärtää niin hyvin toisiaan ja tätä pikkulapsiarkea! Totta kai muutkin ihmiset, joilla ei ole lapsia, mutta ehkä te ymmärrätte kenellä on.

Itsestäni tuntui silloin, että tätäkö se elämä on, mistä voi taas nauttia. Nautin suuresti kun nyt vihdoin pystyinkin siihen, että voin mennä lapsen kanssa minne vain. Ja me pärjäisimme ja meillä oli mukavaa. 

En voi kuitenkaan sanoa, etten tuntisi vieläkin yksinäisyyden tunnetta aika-ajoin. Kyllä se on edelleen läsnä ajoittain. En ole päässyt siitä eroon, enkä halua kokonaan pyristelläkään. 

Tuntuu että kaipaisin parasta ystävää, yhtä hyvää ystävää kenelle vuodattaa kaikki fiilikset mitä milloinkin on ja toisin päin. Yhdessäolo olisi mukavaa ja vaivatonta, olisi sellainen fiilis että halutaan viettää paljon aikaa yhdessä. Olisi sellainen ihminen kuka tietää millainen ihminen mä olen ja meillä olisi sellainen ihana yhteys.

Oon toki tavannut muita äitikavereita ja heitä saanutkin. Huomaan vain toisinaan kaipaavani sellaista ihmistä, kenen kanssa voisimme spontaanisti tehdä esim lapsiemme kanssa jotain. Laittaa viestin ja kysyä että lähdetäänkö nyt heti ulos tai voidaanko tulla kylään. Toivottavasti joku saa kiinni tästä mitä ajan takaa. Haluaisin läheisen ystävän! Se on mun haaveeni.

On tullut huomattua, että näin aikuisena ei ole samanlaista tutustua uusiin ihmisiin ja ei ole itsestäänselvyys saada uusia kavereita ja ystäviä. 

Välttämättä ei kaikkien kanssa ole ihan samalla aaltopituudella ja on loppujen lopuksi vaikeaa ”löytää” sellaista ihmistä, kenestä tulisi todella läheinen.

Musta onkin ihanaa jos ihmisillä on paras kaveri, koska mäkin haluan sellaisen. On mulla ollutkin muutama, mutta ollaan etäännytty eikä mun mielestä olla enää niin läheisiä. Mikä on tuntunut tosi musertavalta ja tuntuu siltä yhä. 

Tiedän, ettei etsimällä voi etsiä itselleen läheistä ystävää, niin tapahtuu jos on tapahtuakseen. Oon kuitenkin tosi iloinen ja ylpeä itsestäni, että otin rohkeasti härkää sarvista ja jälleen laittanut itseni likoon, vaikka alkuun se kynnys tuntui tosi isolta, pelkäsin että tulen torjutuksi ja samalla sitä että miten osaan enää olla sosiaalinen ja oma itseni. Tuntui lähinnä silloin, että olin kadottanut kaikki sosiaaliset taitoni.

Toivottavasti saatte kiinni mun ajatuksista. Mukavaa viikkoa kaikille!

- Emma

keskiviikko 5. lokakuuta 2022

Metsän parantava vaikutus

Hei!

Yksi aamu kun heräsin, oli jotenkin tosi ahdistava olo ja se ahdistus kesti aikalailla koko päivän. En saanut kiinni, että mistä se ahdistunut olotila johtui.

Olin tytön kanssa kahdestaan koko päivän ja mieli ei tehnyt lähteä mihinkään ihmisten ilmoille, eikä nähdä ketään. Mietin että mikä olisi kummallekin kivaa puuhaa ja mistä molemmat nauttisivat.

Päätin siis suunnata tytön kanssa ulos, ajattelin että ihan perus leikkipuiston sijaan mentäisiin meidän lähimetsään. Siellä oli hyvä polku jota pitkin päästiin rattailla kulkemaan osan matkasta.

Me molemmat huomattiin, että mustikoita oli vielä paljon metsässä jäljellä. Mustikanvarvut olivat toisinaan ihan täynnä mustikoita! 

Meidän tyttö rakastaa niitä, joten en voinut olla keräämättä hänelle niitä. Nehän eivät kyllä oo enää mitenkään hyviä, ovat aika vetisiä ja ei maistu enää niin hyvälle.

Tytölle upposi kuitenkin ne kuin häkä ja jouduin koko ajan kerätä hänelle niitä. 

Se ahdistus mikä mulla oli, niin kaikkosi heti kun pääsimme metsään. Siellä oli niin ihanan rauhallista ja hiljaista. Ei ollut muita kuin vain me. 

Lisäksi miten kaunista siellä olikaan! Ihana nähdä syksyn värejä, miten kauniisti ne muodistivat kunnon väriloiston. 

Jälleen mieleeni palasi, että pitäisi useammin käydä metsässä. Nauttia siitä rauhasta ja ammentaa sieltä voimaa. Siellä kyllä sielu lepää aina.

Tykkäättekö viettää aikaa luonnossa? Mitä se merkitsee teille? 

Mä tykkään itse tosi paljon, valitettavasti huomaan että siellä tulee vain harvakseltaan käytyä. Mulle metsä merkitsee ja symboloi rauhaa ja vapautta. 

- Emma 














Miten opetan tunnetaitoja lapselle? Kun en itsekään osaa.


Moikka!

Meillä tosiaan alkaa nostaa pikku hiljaa päätään ehkä tämä lähestyvä uhmaikä. Huomaan että lapsi selkeästi menettää hermonsa yhdessä sekunnissa, jos asiat eivät mene juuri niin kuin hän haluaa. 

Esimerkiksi syömisen suhteen meillä on välillä haasteita, pitäisi päästä koko ajan temmeltämään ja ei malteta istua paikoillaan. Kun olen tarjonnut hänelle ruokaa ja että voisi itse myös pitää lusikkaa kädessä/harjoitella syömistä. Niin lusikat yleensä lentää pitkin poikin lattioita ja raivo on valmis. 

Tässä vaiheessa on vaan pakko itse yrittää puhallella ulos ja laskea kymmeneen. Olisihan se siis aivan mainiota, jos vois itsekin yhtyä noihin raivokohtauksiin, mutta eihän siitä mitään tulisi, eikä niin voisi oikeesti edes tehdä. 



Muutenkin huomaa pukeutumisessa etenkin ulkovaatteiden laitossa, että kuinka tuskallista se on tietysti pikkuiselle mutta myös vanhemmalle välillä! Raivo tulee ja heittäydytään ihan spagetiksi, rimpuillaan pois sylistä ja pahimmassa tapauksessa juostaan karkuun.

Meillä on myös ollut ikävää naaman nipistelyä ja raapimista. Ei saisi tehdä niin vanhemmille, eikä kenellekään. Selkeästi niitä omia rajoja haetaan ja kokeillaan millä on vaikutus mihinkin. 

Jokaiset lapsethan ovat yksilöitä ja jokaiselta löytyy omanlainen temperamentti. Testataan paljon eri lailla että miten hänen halunsa ja mielipiteet vaikuttavat maailmaan.




Tiedän että uhma on todella tärkeä kehitysvaihe lapselle. Lapsenhan on pakko oppia mikä on oikein ja mikä väärin. Varmasti lapsella herääkin uhmassa paljon tunteita, mitä hän ei sisäistä, eikä osaa kertoa. Ja sitten ne purkautuu milloin millaisena toimintana.

Oon yrittänyt niissä tilanteissa opetella, kun se kiukku tulee ja huomaa että toinen on ihan tunteen vallassa, niin sanoittamaan niitä tunteita ääneen.

”Äiti huomaa että sua harmittaa, kun et saanut valita mitä ruokaa syöt.” Esimerkiksi.

Ja muutenkin käymään erilaisia tunteita läpi. Huomaan siinäkin, että jos toista harmittaa ettei saanutkaan leikkiä esim. jollain kielletyllä ja sen seurauksena tulee kova harmitus. Alan vaistomaisesti suuntaamaan sitä huomiota muualle, harhauttaa sillä että ”ei kun katso tänne mikä täällä on jne.” että itku loppuisi. 

Yritänkin opettaa, että tunteiden kokemien ei ole vaarallista. Ja jos ei käsitellä sitä tunnetta mikä sillä hetkellä on lapsella, hän ei ymmärrä, eikä osaa kuunnella tai säädellä sitä. Sitten se vaikuttaa hyvinvointiin ja vie tosi paljon energiaa. Ihan niin kuin meillä aikuisillakin. Itsekin huomaan jos on paha mieli tai jokin asia ärsyttää, niin alan touhuamaan vaan paljon kaikkea muuta ylimääräistä, että saisin pahan olon pois.

Eli pitää itsekin siis kohdata tunteet kuin tunteet ja oppia säätelemään niitä. Tässä on vielä itselläkin tunnetaidoissa opettelemista! Tuntuu välillä hankalalta, kun pitää itse olla esimerkkinä ja opettaa toiselle pienelle tunnetaitoja. Kun sitä kokee, että on itsekin vielä niin keskeneräinen, mutta parhaani yritän aina!

Totta kai pettymykset kuuluvat elämään, yritänkin luottaa siihen että osaan tukea häntä ja että lapsen olisi turvallista tuntea se tunne (esim pettymys) ja elää se läpi. 

Muutenkin teen sitä ja yritän parhaani päivittäin kehua ja sanoittaa tyttärelleni niitä asioita joissa hän on hyvä ja jotka ovat sen vahvuuksia. Vahvistaa ja tukea hänen itsetuntoaan.

Olisi kiva kuulla minkälaisia ajatuksia teillä muilla on vanhemmuudesta ja siihen liittyvistä mahdollisista kipukohdista? Miten teillä näkyy tunteet ja miten niitä käsitellään? Olisi mahtavaa vaihtaa ajatuksia blogin puolella.

- Emma












Sairastelupäiväkirja vol 591

Täällä on taas viikko sairasteltu tosi kovasti. Just kun kerettiin puolison kanssa ihastella sitä, ettei olla ehkä kuukauteen oltu kipeänä. ...