Ensimmäinen blogiteksti - Mietteitä vanhemmuudesta

Hei kaikille!

Tämä on ensimmäinen kerta, kun kirjoitan blogia. En ole koskaan itse pitänyt blogia, mutta olen paljon seurannut muiden ihmisten blogeja vuosien varrella. 

Ajatus omasta blogista syntyi vanhempainvapaalla. Halusin päästä kirjoittamaan omia ajatuksia ylös ja mahdollisesti luoda väylän, mitä kautta ihmiset saisivat vertaistukea vanhemmuuteen, äitiyteen ja omaan elämäänsä. Etenkin haluan normalisoida äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyviä asioita ja kertoa omakohtaisia kokemuksiani ja ajatuksiani yleisesti.

Esittelen kuitenkin itseni ensin ennen kuin mennään itse asiaan. Olen Emma, 25-vuotias yhden lapsen äiti. Perheeseeni kuuluu mies ja vähän yli vuoden ikäinen tyttö. Pidän paljon ruuanlaitosta ja luonnossa olemisesta. Intohimoni ovat kodin sisustus, kirpparit, Espanja (kaikessa muodossaan, rakastan kieltä ja kulttuuria.) Tällä hetkellä olen hoitovapaalla ja muutoin työskentelen asiantuntijan tehtävissä. Muutimme Helsingistä Espooseen alkukesästä. Kaipasimme kiireisestä Helsingistä enemmän luontoa ja rauhaa, sitä löysimme paritalon muodossa.

Syy miksi halusin perustaa blogin, on se että meillä on ollut todella raskas viimeinen kuluva vuosi. Vauvavuosi oli todella raskas ja uuvuttava. Meillä oli todella huonosti nukkuva vauva ihan alusta saakka ja itsellä oli paljon asioita silloin mielessä mihin olisi kaivannut vertaistukea ja apua. Siksi ajattelin että toivottavasti joku voisi saada tukea omista kirjoituksistani. 

Kerrottakoon että olen aina ollut todella huono pyytämään apua, päähäni on iskostunut ajatus, että minun on pakko pärjätä aina, vaikka mikä olisi. Kun tyttö oli pieni vauva, googlasin joka ilta ja yö vinkkejä siitä miten vauvan saa nukkumaan. Googlailin myös paljon sellaista, että onko kaikki nämä tunteet normaaleja mitä silloin pääni sisällä oli. 

Se oli kauhean hämmentävää kokea minkälaisia ajatuksia tuli esiin unettomuuden takia. Oli tosi vaikea löytää mitään tietoa, siitä että onko muilla ollut samanlaista vai onko meillä vain tosi itkuinen vauva emmekä osaa mitään. Neuvolasta toki sai yleisiä vinkkejä ongelmien poistamiseksi, mutta ei saanut mistään yhtään tarttumapintaa että tätäkö tämä elämä on muillakin. Olenko normaali kun en jaksa ja kaikki päivät olivat suorastaan yhtä helvettiä. Mieleni oli niin musta.

Lopulta vauva-arjen lomassa pääni alkoi hajota unettomuuden takia ja psyyke hajosi. Puhuin päivisin todella sekavia ja kuljin koko ajan sumussa. Silloin kuitenkin ajattelin että, minun on vaan pakko jaksaa vaikka päällä seisten. Halusin olla niin kovasti hyvä äiti ja hoitaa tytärtäni. Niin ettei kukaan vaan pääsisi sanomaan, että olen huono äiti ja en osaa mitään. En halunnut antaa lastani hoitoon, tai ottaa itse yhtään omaa aikaa. Minulla oli sellainen olo, että halusin olla tosi kiinni vauvassa ja opetella tekemään kaikki itse, vaikka olin lopen uupunut. 

Kauheinta oli, että pyöritin kotia silmät ummessa ja siivosin useita kertoja viikossa ja halusin että kaikki paikat olivat tiptop. Ihan vain sen takia, ettei kukaan näkisi pahaa oloani tai alkaisi arvostella että kotimme on kauhean likainen ja näkisi että nyt menee huonosti. Se suorittaminen ajoi minut totaaliseen uupumukseen, se alkoi näkymään kaikessa, etenkin tiuskin läheisilleni ja olin koko ajan vain pelkkää raivoa, itkua ja lohdutonta epävarmuutta täynnä. Epävarmuutta itsestäni ja tulevasta, pelkäsin että tätä mustaa elämäni tulee olemaan, enkä voisi enää koskaan nauttia mistään ja en saisi koskaan nukkua.

Öisin ajatukseni olivat mustimmat, raivosin keskellä yötä puolisolle kun vauva herätti tuhat kertaa, milloin oli mitäkin. Lisäksi viimein kun vauva alkoi nukkumaan joitain vähän pidempiä pätkiä (3-4h) minulle ei tullut uni. Oli raastavaa kuunnella vieressä, kun mies ja vauva nukkuivat ja tuntui että olisin ollut maailman ainoa ihminen hereillä. Tunsin katkeruutta siitä etten saanut enää nukutuksi. Olin koko ajan valmiudessa jos vauva vain heräisi. 

Silloin muistaakseni aloin ajatella, että elämä ei ole elämisen arvoista ja olisi parempi jos minua ei olisi. Aloin miettimään kuolemaa yhä useammin ja useammin. Lisäksi sellaisia ajatuksia että heittäisin vauvan ikkunasta, en kuitenkaan koskaan mitään tehnyt, mutta omat ajatukset pelästytti itsenikin. Sitä tunsi olevan niin yksin. En osannut puhua pahasta olostani kenellekkään, enkä osannut pyytää apua. Jälkeenpäin mietin että minulla oli varmasti synnytyksenjälkeinen masennus. 

Neuvolassa tietysti alkuun kyselivät minunkin kuulumisia, joihin aina vaan vastasin että hyvää kuuluu, vaikka voin huonosti. En jotenkin vain saanut suutani auki. Jouluna ja tämän vuoden alussa tulivat pahimmat romahtamiseni, silloin sanoin neuvolassa että voin huonosti, mutta siihen ei tartuttu. Neuvolassa oli valitettavasti huutava henkilöstöpula ja ei resursseja, joten tuntui että minut vain ohitettiin olkien kohautuksella. 

Nyt kun muutimme uudelle paikkakunnalle, heti kättelyssä kerroin hoitajalle tuntemuksistani ja minut otettiin tosissaan. Olonikin on huomattavasti parantunut ajansaatossa, kun tyttö on alkanut nukkumaan paremmin.

Loppujen lopuksi vanhemmuus ja äitiys ovat niin ihania asioita, on etuoikeutettua ja hämmästyttävää nähdä kun oma lapsi kasvaa ja kehittyy. Minkälainen hänestä tulee ja mistä hän pitää. Toisaalta tämä on raskas rooli kantaa. Varsinkin äitinä, kun meillä on kotona sellainen tilanne suurimmaksi osaksi että vain minä äitinä vain kelpaan ja minuun tukeudutaan. Totta kai sen kuuluukin olla niin, mutta nyt kun tyttö on kasvanut ja olemme selvinneet ensimmäisestä vuodesta, minä haluaisin irroittautua hänestä ja alkaa myös ottamaan omaa-aikaa. Olen myös pohtinut sitä ja kokenut huonoa omatuntoa siitä, että haluaisin omaa aikaa. Mutta ei se niin mene, myös minä olen vain ihminen ja tarvitsen myös ihan sitä omaa aikaa, niin että voin tehdä omia mielekkäitä juttuja tai olla vain tekemättä mitään.

Olin ennen lasta menevä, sosiaalinen, myös paljon omissaoloissaan viihtyvä nuori nainen. Oma aika oli minulle todella tärkeää. On ollut ikävää huomata kuinka äitiyden myötä kadotin itseni. Koen että otin vain pelkän äidin roolin niin vahvasti itselleni, niin unohdin säilyttää itseni ja tehdä niitä omia asioita mitkä tekivät minut onnelliseksi. 

Joten jos joku kokee samaa että tuntuu että on vain äiti ja on myös identiteettikriisi meneillään. Se on normaalia, saakin olla hämmentynyt omasta olosta, vartalosta ja siitä kuka nyt on. Onhan raskaus itsessään jo todella yksityinen ja hieno matka, sitten vielä kun lapsi syntyy ja sen jälkeen tuleekin uusi arki. On ok olla eksyksissä, mutta uskon että ajan saatossa kaikkeen löytyy omat uomansa. Niin toivon myös omalla kohdalla.

Palataan pian uudelleen.

Kiva jos löysit tiesi tänne. Toivottavasti löydät jatkossakin! :) 

- Emma