Miten olla hyvä ystävä?

Kuuntelin suosikki podcastiani heibabya ja siinä oli yhden jakson aiheena ystävyys. Jakso herätti itsessäni paljon tunteita ja mietteitä ystävyydestä. 

Spoilatakseni hieman jaksoa, he puhuivat siitä, miten aikuisena voisi tehdä bänät ystävän kanssa. Mieleeni tulikin paljon muistoja omasta lapsuudestani ja silloisista ystävistäni aiheen tiimoilta.

Jo lapsena minulla oli kavereita ja sainkin muistaakseni 3-vuotiaana ensimmäisen ystäväni. Meistä tuli läheisiä kouluikään asti. Sain koulussa uuden parhaan ystävän, kenen kanssa olimme aika paita ja peppu niin sanotusti. 

Omia kipeitä muistoja tulikin mieleen, kun oma paras ystäväni ala-asteella feidasi mut yhtäkkiä koulun välitunnilla. Ei muistaakseni puhunut mulle ja ihan kuin olisin ollut ilmaa. Enkä itse ollut tehnyt hänelle mitään tai sanonut mitään ilkeää. 

Hän vain jätti mut kuin nallin kalliolle. Muistan kuinka ahdistunut ja surullinen olo mulle siitä tuli. Yksinäisyys. Se on ihan hirveä tunne. 

En muista miten tuon parhaan kaverini kanssa asiat sovimme, mutta olimme taas sovussa ylä-asteelle saakka. Kunnes hän ylä-asteella teki saman tempun mulle ja sillon tunsin olevani niin yksin. Ylä-asteikä on vielä juuri siinä teini-iän kynnyksellä, joten muistan, kun silloin tunsin olevani todella yksin ja ahdistunut.

Aloin miettiä noista päivistä lähtien, että olenko jotenkin huono ystävä ja ei kukaan halua viettää mun kanssa aikaa. Onneksi ystävystyin muiden kanssa ja vanhat ystävyydet syveni tuolloin, tuon asian johdosta. Oonkin elämäni aikana tutustunut niin moneen ihmiseen ja saanut paljon kavereita ja ystäviä ympärilleni. 

Äitiyden myötä, kun lapsi syntyi ja olin yhtäkkiä vain kotona lapseni kanssa kahden, niin hiipi taas yksinäisyyden tunne takaisin. En yht'äkkiä voinutkaan nähdä ystäviäni niin useasti, enkä jaksanutkaan. Koin asiasta huonoa omatuntoa pitkään ja en silti vain kyennyt tehdä asialle mitään. 

Tuntui silloin, kuin ketään ystävää ei olisi kiinnostanut mun kuulumiset ja jäinkin vain kahden vauvan kanssa. Se oli oma valintani, en tiedä oliko tietoinen valinta, mutta en vain kyennyt muuhun. Vauvan kanssa oli jo alusta asti niin vaikeaa, että kaikki voimavarat menivät siihen. 

Osa kavereista on vain valitettavasti jäänyt matkan varrella taakse, joidenkin kohdalla on ollut helpotus ja toisten kohdalla, on tuntunut ikävältä, kun tiet erkanivat. Elämässä on kuitenkin luonnollista, että jotkut ihmiset vain jää taakse halusi sitä tai ei. 

Mietin myös sitä, kun olen viime kesän aikana tutustunut paljon uusiin ihmisiin, että miten se alkuun ei ollut yhtään helppoa ja luontevaa. Tuntuu, että aikuisena on paljon vaikeampaa saada oikeasti ystävää. 

En tiedä onko siinä syynä se, että aikuisena kaikilla on omat kiireensä ja elämänsä, ettei oikeasti ole vain aikaa panostaa tutustumiseen tai joko ei vaan ole halua. Monellahan on myös jo se oma lähipiiri ja muut ystävyyssuhteet muotoutuneet vuosikausien ajan. Ei kaikki halua tai kaipaa uusia ystäviä lainkaan. Sekin on ok.

Oonkin tosi onnekas, että oon saanut mielettömiä uusia tyyppejä tavata ja osa on jäänyt meidän elämään ja toivottavasti jää loppuelämän ajaksikin. 

Podcastissa oli hyvää pohdintaa mielestäni siitä, että kaikkialla paljon puhutaan että miten olla hyvä pomo, työntekijä ja esimerkiksi vanhempi. Missään ei kuitenkaan puhuta, miten olla hyvä ystävä. Totta kai ihmisillä on jonkinlainen käsitys siitä miten olla hyvä ystävä ja miten kohdellaan muita. Ei näistä asioista kuitenkaan missään puhuta.

Mielestäni harva varmasti taitaa pohtia, että miten voisi itse kehittää omia ystävyystaitoja. Miten olla parempi kaveri toiselle. Asiaa voi varmasti lähestyä aluksi ihan siitä näkökulmasta, että minkälaista ystävyyttä toivoisi itse osakseen.

Mielestäni ainakin hyvän ystävän piirteitä on se, että oikeasti hyvä ystävä on luottamuksen arvoinen, aidosti kiinnostunut kuulumisistani, päästää lähelleen (henkisesti), on mukana iloissa ja suruissa ja se ettei tuomitse, vaan hyväksyy myös virheeni ja huonot puoleni.

Tottakai, esim jos jakaa samanlaisen huumorintajun ja paljon samoja mielenkiinnon kohteita, niin se on tosi iso yhdistävä tekijä.

Arvostan itse ihmisissä hyvin paljon luotettavuutta, avoimuutta ja rehellisyyttä. 

Jotenkin myös ajattelen, että hyvän ystävän tunnistaa siitä, että ystävyydestä pidetään puolin ja toisin huolta ja on oikeasti halu olla läsnä toiselle. Ei tottakai koko ajan tai aina, mutta elämässä yleensä. Ystävyys on vastavuoroista, eikä vain toisen ihmisten harteilla. Pitäähän kaikkia ihmissuhteita hoitaa ja ylläpitää. Ei mitkään suhteet hoida itse itseään.

Mitä mietteitä tämä aihe teissä herättää?

- Emma 

Talven ihmemaa

Alkuun vähän kuulumisia! Syy omaan hiljaiseloon on ollut se, että kävin melkein kaksi viikkoa sitten viisaudenhampaiden poistossa. 

On ollut todella kivuliaita viikkoja takana, etenkin kun ensimmäiseen viikkoon ei tullut puhumisesta mitään ja muutenkin olo oli tosi kipeä. Onneksi nyt vihdoin helpottaa ja on päässyt arkeen takaisin kiinni. 

Ihanaa kun ollaan saatu viikon verran jo nauttia lumisesta maasta. Se toi heti tunnelmaa ja valoisuutta tähän pimeään vuodenaikaan. 

Toivon että se pysyisi ainakin jouluun asti. Mähän siis rakastan enemmän talvista lunta, kuin sitä että on plusasteita talvella.

Kun ensilumi tuli maahan, kävimme heti seuraavana päivänä ihmettelemässä sitä. Eihän meidän taapero ollut vielä nähnyt lunta, koska viime talvena hän oli vielä pieni vauva, joten nyt pääsi ihan kunnolla tutustumaan siihen.

Sitä oli ilo seurata, kun näki miten riemuissaan toinen oli. Hän heitteli lunta, hymyili ja kiljahteli iloisesti mennessään ulkona. Aivan parasta seurata miten toinen nautti niin. 

Eilen muuten havahduin, että jouluun on enää alle kuukausi! Mihin tää aika oikeesti vaan menee? Meillä kun on vielä joulun suunnitelmat hieman auki, joten tässähän pitää kohta tarttua tuumasta toimeen ja suunnitella. 

Onneksi ei oo sen suhteen hätää, on vain useampi kyläpaikka missä vierailla jouluna, joten pitää miettiä vähän aikataulua. Vaikka on tosi harmillista sanoa joulu ja sana aikataulu samassa lauseessa. 

Joulun pitäisi olla kiireetöntä aikaa ilman mitään stressiä. Toivotaan että joulu sujuu siis mukavissa merkeissä kaikilla. 

Jouluna on mun mielestä aivan parasta vaan rauhoittua kunnolla, viettää läheisten kanssa aikaa ja se yhdessäolo on musta kaikista tärkeintä. 

Hassua ajatella, että silloin kun olin jotain 18v. niin lähdin enemmän mielelläni joulupäivänä baariin, kun oisin ollut kotona. Onneksi mieli muuttuu ja on tässä aikuistuttu jonkin verran. 

Jouluna voi hengailla pyjamassa vaikka koko päivän ja vain olla. Sitä odotan.  

Kotona on ollut muuten kiva fiilistellä tulevaa joulua, on koristeltu ja laitettu joulukuusi (heti marraskuun alussa kylläkin jo.) Sitten on saanut nauttia myös muista kausivaloista ja glögiä on juotu paljon. 

Leivottiin myös ystävän ja lapsien kanssa pipareita yhdessä. Se oli tosi kivaa, ainakin meidän äitien mielestä. Kyllä lapsillakin oli hauskaa, kun pääsivät tutkimaan ja kokeilemaan kaikkea. 

Toivottavasti kaikilla on ollut mukavaa aikaa, pimeydestä huolimatta. 

- Emma 

Arjen eskapismi ja somen haitat

Välillä mietin omia ystäviä ja muita kavereita, että kuinka heidän helppoa ja tasaista heidän arki on. Sitten kun oikeasti juttelen heidän kanssaan, huomaan, että kyllähän meillä kaikilla on ne huonot hetkemme ja ei se elämä oikeasti ole muillakaan yhtä juhlaa.

Sitä vain helposti muodostaa oman pään sisällä jonkunlaisen kuvan siitä, että toisilla olisi jotenkin paljon helpompi elämä. Uskon, että tähän vaikuttaa vahvasti sosiaalinen media. Siellä kaikki jakavat pelkästään vain ne hyvät hetket ja pieniä palasia elämästään. 

Se ei ole koko todellisuus. Harvemmin ihmiset jakavat surullisia uutisia tai valittavat siitä esimerkiksi, että miten lapsi oksensi koko yön ja miten onkin ollut nyt viimeiset viikot todella rankkaa.

Itselle puskee välillä tuollaisia ajatuksia siitä, että muilla elämä olisi jotenkin äärimmäisen helppoa ja että toisilla olisi vain pelkästään niitä hyviä hetkiä. Se mikä mulla auttaa noihin fiiliksiin, niin todellakin se, että juttelee ihmisten kanssa ja jakaa omia kuulumisiaan oikeasti. On läsnä.

 

Oikeastaan myös itselle riittää, että katson tytärtäni. Hänestä jos mistä löytää sen elämän aitouden ja vilpittömyyden. Lapset ovat niin suloisia ja he tulevat niin iloisiksi ja onnellisiksi elämän pienistä asioista. 

Saan itsekin kokea suurta iloa ja onnen tunteita aina nähdessäni lapseni olevan iloinen mitä ihmeellisimmistä jutuista. Meille aikuisille arkipäiväisistä itsestäänselvistä asioista. Jotenkin sitä silloin palauttaa mieleensä, että oikeasti elämässä on tärkeintä se läsnäolo ja pienet yksinkertaiset asiat. Miten hienoa oikeasti elämä onkaan ja ettei elämä ole yhtä kuin instagramissa jaettuja elämän huippukohtia.

Pienen lapsen kanssa on päässyt takaisin kiinni perusasioiden äärelle. Lapset tarvitsevat turvaa, rakkautta, läsnäoloa ja läheisyyttä. Niinhän me kaikki muutkin tarvitsemme.

Jotenkin myös ehkä tuo mainitsemani ''todellisuudentajun menetys'' korostuu näin lapsen kanssa ollessa kotona. Kun tavallaan elää niin omassa kuplassaan ja on vieraantunut muusta maailmanmenosta. Päivisin kun lapsi on päiväunilla ja kun itsellä olisi pieni hetki ottaa hengähdystauko, niin yleensä joko nukun tai selaan helposti puhelinta.

Sitä helposti vaan ''aivottomana'' selailee puhelinta ja lukee muiden päivityksiä. Sit katsot muiden kuvia ihaillen, että onpas toi ihminen jossain tosi hienossa paikassa syömässä, tai onpas toi ihminen ihanasti pukeutunut ja vitsi miten laiha se on. 

Itsellä siis on edelleen tämä työ kesken palautua raskauden tuomista muutoksista kehoon. En sano että pitäisi pyrkiä siihen, mitä ennen oli, mutta tottakai on todella vaikeaa hyväksyä oman kropan muutokset ja ettei mahdu enää vanhoihin farkkuihin. 

Siinä hetkessä toki, kun on päivisin tuon pienen hetken omaa aikaa, niin se on mulle myös sellaista arjen eskapismiä. Varsinkin jos meidän koko aamu on ollut pelkkää kiukuttelua ja huutoa lapsen takia. Silloin todellakin kun katsot muiden ihmisten elämän hienoja palasia, on todella vaikeaa muistuttaa, että some ei ole yhtäkuin oikea elämä. Tai tottakai se on, mutta niin paljon asioita jää sinne verhojen taakse.

Oon tässä todennut ja huomannut, että miten oikeesti just onkaan niin ihanaa olla ihmisille oikeassa elämässä läsnä. Saa niin paljon enemmän irti kaikesta, ettei tuu mieleen edes välttämättä taltioida puhelimella niitä hetkiä. Sitä vaan on ja nauttii olostaan. 

Kyllä siis itsekin taltion paljon kuvia puhelimeeni ja kuvataan videota kameralle. Mutta oikeasti se kaikki hyvä ja aito elämä tapahtuu ilman niitä kameroita ja kännyköitä. Tottakai oon itsekin välillä ensimmäisenä, että hei voi vitsi tästä pitää saada kuva. Mutta se ei ole nykyään ainakaan se tärkein osa. 

Mulla on ollut sellaisiakin kokemuksia, kun näät pitkästä aikaa jotain kaveria, niin kaveri vaan selaa kännykkää, vaikka te ootte molemmat tulleet toisianne varten paikalle. Se on silloin siinä hetkessä tuntunutkin tosi kurjalta. En siis sano, ettei vois ikinä katsoo kännykkää tai selailla, mut jotenkin on kurja fiilis, että ihmiset ei aina arvosta muiden aikaa? Ei haluta olla läsnä toiselle? 

Toki hyvän kaverin kanssa voikin olla niin, että ollaan hetki hiljaa ja molemmat lagaa ja selaa 

puhelintaan. Ehkä se on tän äitiyden myötä itselläni korostunut, että sitä haluaa nimenomaan olla läsnä toiselle niin hyvin, kuin siinä tilanteessa vain voi.

Ja tähän loppuun, että kyllä itsekin jaan someen pelkästään niitä hyviä hetkiä oikeestaan, toki blogin puolelle tulee avattua enemmän meidän arjesta. Mutta välillä sitä toivoisi ihmisten puhuvan enemmän haasteistaan, niin että kaikkien olisi helpompaa puhua vaikeistakin asioista, ilman tuomitsemista. Asioista puhuittaisiin oikeilla nimillä ja jotkut asiat normalisoituisivat. Esim kuinka joidenkin äitien on vaikea palautua raskaudesta/synnytyksestä. Tai varsinkaan puhumatta mielenterveyden haasteista.

- Emma

Luonnollinen havukranssi

Moi!

Oonko maininnut vielä täällä koskaan, että pidän tosi paljon askartelemisesta. Tykkään askarrella mm. koristeita. 

Olisi myös kivaa tehdä itse kortteja ja muuta sellaista. Oon omasta mielestäni aina ollut luonteeltani sellainen puuhastelija. Mulla on aina joku projekti kesken. Tätä voi kysyä hyvin niiltä, ketkä mut tuntee. 😄

Pidän myös hirveästi maalaamisesta. Sen takia haaveilen myös, että joskus menisin maalauskurssille. En osaa siis yhtään maalata, mutta halu olisi kova. 

Oonkin joskus tehnyt abstraktia taidetta, lätkinyt ja vedellyt siveltimellä omia viivoja taululle ja antanut tunteen viedä. En kuitenkaan oo ollut niihin koskaan tyytyväinen, joten ne eivät oo päätyneet meidän kodissa mihinkään esille.

Kuitenkin asiaan, tein tässä jonkin aikaa sitten meidän oveen havukranssin. En ollut koskaan aikaisemmin sellaista tehtytkään, joten ryhdyin tuumasta toimeen. 

Keräsin havuja, otin muutaman sanomalehden ja kestävää juuttinarua sekä vahvaa rautalankaa. 

En katsonut itse yhtään ohjeita kun tein tätä: mutta voin kertoa miten sen tein. 

1. Kerää havuja (muista että jos otat havuja metsästä, sinulla pitää olla metsänomistajan lupa siihen.)

2. Ota esille juuttinaru ja rautalanka sekä pienet pensassakset.

3. Ota kolme sivua (tai enemmän) sanomalehteä. Riippuu siitä kuinka monta sanomalehden sivua ottaa. Mitä enemmän niitä on, niin sitä isompi kranssista tulee. Rullaa sanomalehdet pitkiksi pötköiksi.

4. Kun olet rullannut sanomalehdet, tee niistä ympyrä juuttinarua apua käyttäen. Sanomalehtiä pitää olla paljon, että niistä tulee tukeva kranssi. Niin tukeva, että se kestää havujen painon.

5. Sido juuttinarulla sanomalehden liitoskohdat. Tähän varmasti soveltuu jonkinlainen paksu teippi myös. (Niin että saat ympyrän pysymään muodossaan.)

6. Leikkaa havuista pienillä pensassaksilla pienempiä osia. Voit valita itse kuinka pieneksi leikkaat. Jos jätät havut pitkiksi, tulee siitä mun mielestä enemmän luonnollisemman näköinen.

7. Ala sommittelemaan sanomalehtikranssiin havuja ja kiinnitä ne rautalangalla.

Netistä löytyy varmasti paljon eri variaatioita kranssin tekoon. Lisäksi jos kiinnittää havut pelkästään paksulla juuttinarulla, tulee kranssista kokonaan maatuva! 

Sehän on vaan hyvästä. Itse tosin käytin rautalankaa, mutta kranssin voi helposti sitten purkaa ja heittää muut tarvikkeet maatumaan. 

En sano, että olisin tässä mitenkään asiantuntija, mutta omaksi iloksi oli tätä mukava tehdä. Odotan myös että jaksaisin askarrella lisää kaikenlaista!

- Emma