Identiteetin kanssa kamppailu

Hei!

Kerroin aiemmin, että mulla on menossa identiteettikriisi. Se jatkuu edelleen. Lapsen tulon jälkeen, oon ollut tosi hukassa itseni kanssa uudella tavalla. Se on tosi hämmäsyttävää. Onhan lapsen saaminen yksi merkittävimmistä muutoksista, jota voi kokea elämässään, niin ei sinänsä ihme jos nyt tuntuukin olevan hieman hukassa.

Tuntuu että äitiyden myötä ja varsinkin kun olen vielä lapsen kanssa kahdestaan kotona, siltä että mä en oo enää mä. Oon vaan äiti. Helposti kun päivät kuluu taaperon kanssa touhuten, on vain päivän aikana se lapsikontakti, ei yhtään aikuisten juttuja tai aikuista seuraa. Niin sitä kokee itsensä vähän yksinäiseksi jollain tavalla. 

Sanottakoon se, että nautin myös tästä ajanjaksosta, kun saan olla kotona lapsen kanssa. Onhan se etuoikeutettua. Mut mua ärsyttää hieman, kun jostain asiasta avautuu, niin pitäisi aina olla puolustelemassa itseään, että kyllä omaa lasta rakastaa ja blaablaa, mutta kuulkaa silti saa myös tuntuu tältä. 

Kaipaisin pelkästään aikuista seuraa ja aikuisten juttuja. Ilman että joku on takiaisena jalassa. On tosi ristiriitaisia fiiliksiä välillä. Lapsen kaa on ihanaa, mut en voi loputtomiin vaan elää hänelle ja jättää itseni unholaan. Eikä niin tosiaan pidä tehdäkään.

Jo raskausaikana, sitä alkaa tehdä ajatustyötä, valmistautua tulevaan, käymään äitiyden matkaa. Raskaus on jokaiselle tosi henkilökohtainen ja yksityinen asia. Etenkin myös se, että minkälaisia tunteita käy raskausaikana läpi. 

Itsellä oli mielenkiintoinen prosessi, sillä käsittelin sinä aikana paljon erilaisia tunteita ja muistoja läpi. Tavallaan tein itseni kanssa sellaisen itsetutkiskelun, kuka olin ollut, kuka halusin olla tulevaisuudessa, käsittelin paljon menneitä ja halusin solmia itseni kanssa rauhan. Mielestäni onnistuinkin löytämään sen.

Sitä elää niin täysillä joka päivä tätä lapsiarkea, huolehtii toisesta, toisen ihmisen tarpeista koko ajan, ei sitä ehdi ajatellakaan itseään tai omia tarpeitaan. Siinä väistämättä unohtaa itsensä ja ei muistakaan enää - kuka minä olinkaan. 

Kyllä koen tavallaan, että kyllä minä oon minä ja oon tästä eteenpäin. Oon vaan jossain sen kaiken alla. Kaiken tapahtuneen ja kaiken kerroksien alla. Mun pitää vaan kaivaa itseni takaisin, en tiedä miten, enkä tiedä milloin, mutta aion tehdä sen. 

Oon monesti miettinyt, että onkohan musta enää mihinkään muuhun, kuin vaan lasta hoitamaan ja kasvattamaan. Tarkoitan sitä, että tuntuu, että aivot on ihan muussia ja pelkään, että miten ikinä enää pystyn keskittymään esim. töihin ja oikeasti johonkin muuhun vaativaan hommaan. Tuntuu että pää on niin puuroa välillä! Toki miehen kanssa tulee vietettyä yhteistä aikaa ja juteltua iltaisin. Se on tosi kivaa ja ihanaa, mutta kyllä sitä kaipaa välillä muidenkin aikuisten seuraa ja jutustelua. 

Toki oon nähnyt tytön kanssa muita äitejä ja lapsia, mutta sekin on katkonaisia keskusteluja - koska lapsiin menee suurin keskittyminen. Totta kai ja niin pitääkin :D Eikä siinä mitään, oon yrittänyt ajatella, että lapset kun on vain pieniä oikeesti niin lyhyen aikaa, että myöhemmin sitä kerkeää kaikkea mitä nyt ehkä halajaa. 

Luin yhden kirjoituksen missä eräs nainen kertoi, ettei hän haluaisi tavata ihmisiä, tuttuja, vanhoja ystäviä, niitä ketä hän ei ole nähnyt muutamaan vuoteen. Siksi, että muut näkisivät kuinka epäonnistunut, vässähtänyt ja lässähtänyt hän on. (Hänen omien sanojen mukaan.) Kuinka muut voivottelisivat, että kuinka hänestäkin on tullut tälläinen. 

Ajattelen tismalleen samoin! Ajattelen myös etten haluaisi nähdä vanhoja tuttuja, sillä periaatteella etteivät he näkisi, kuinka väsynyt, epäonnistunut ja nimenomaan lässähtänyt olen. :D Tiedän, sehän on naurettavaa ajatella niin, mutta minkäs teet.

Oon myös aina jotenkin ollut pidättäytyväinen, omista tunteista siis. En oo osannut ilmaista itseäni muille, enkä oo halunnut. Oon ajatellut, että vaikeneminen on kultaa. Jotenkin tavallaan on hävettänyt puhua omista tuntemuksista ääneen, koska apua mitähän muut ajattelevat? Ja tavallaan oon myös suojellut itseäni. 

Mutta oon nyt ymmärtänyt, että juuri omista tunteista, mielipiteistä ja ajatuksista ääneen puhuminen on vahvuus. Se on rohkeutta. Rohkeutta myöntää ääneen esimerkiksi se, että nyt menee huonosti, rohkeutta näyttää omat värinsä muille. Tulla kuulluksi ja nähdyksi. 

Haluan panostaa omaan hyvinvointiin, niin henkiseen kuin fyysiseen. Tavoitteenani olisikin tässä syksyn mittaan, alkaa ottaa ensinnäkin sitä omaa aikaa herkemmällä kädellä ja olosuhteiden salliessa. Tunnustella omia ajatuksia ja fiiliksiä, millainen ihminen haluan olla, mistä mä tykkään, mitkä ovat uudet mielenkiinnon kohteet. Nekin ovat muuttuneet osittain lapsen saannin myötä. Hyvällä tavalla. 

Mua lohduttaa lukea joitain ryhmäkeskusteluja, missä oon nähnyt että muutkin äidit kokevat samoja tunteita tästä kadonneesta identiteetistä. Sekin lohduttaa mua aina välillä, kun nään että on paljon muitakin ihmisiä kenellä on lapsia ja ne ihmiset tekee kaikkee mieletöntä! 

He kehittävät itseään, osa ihmisistä on taiteijoita jotka menestyy, muusikoita, näytteliöitä, mitä vaan. Kyllä muutkin painivat samoissa lapsiarjen pyörteissä, on kuitenkin toivoa, että tää helpottaa jossain kohti ja sitä itsekin pystyy taas alkaa elää enemmän itelleen ja oman näköistä elämää.

Huh toivottavasti joku saa näistä mun ajatuksista kiinni!

Olis mahtavaa saada ihan palautetta tähän blogin puolelle, jos joku viitsisi jakaa että mitä ajatuksia tää kirjotus/mun kirjotukset herättää? Jos herättää. 

Kiitos ja palataan. <3

- Emma