Eläminen kuplassa, yksinäisyys ja sosiaalinen elämä

Hei!

Silloin kun tyttö oli pieni vauva, en juuri käynyt hänen kanssaan missään. Itselläni ei ollut voimavaroja mihinkään ylimääräiseen. Yritin vain päivittäin selviytyä silloisesta arjestamme. Kävin paljon vaunulenkeillä, neuvolassa silloin tällöin ja sitten menot olivat siinä. 

Elin tavallaan vauvan kanssa symbioosissa ensimmäiset 10 kuukautta. Elän tavallaan yhä, koska olen vielä hänen kanssaan kotona.

Ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin jaksanut käydä missään ihmisten ilmoilla, nähdä ketään, jutella ja olla sosiaalinen. Olin vain totaalisen uupunut, joten en vain pystynyt mihinkään. 

Kaikki tuo toi mulle silloin todella yksinäisen ja syyllisen olon. En jaksanut pitää ystäviini yhteyttä, saatika nähdä heitä. Koin todella huonoa omaatuntoa siitä ja niin yksinäisyyden tunteeni vain syveni. En kuitenkaan tehnyt asialle mitään, annoin vain olla.

Tässä kuva niiltä ajoilta, kun olin totaalisen uupunut. En pahemmin ottanut itsestäni kuvia tuolloin. Haahuilin päivästä toiseen väsymyksen vallassa ja koitin vain selviytyä vauvan kanssa kotona. En muista pesinkö silloin edes hiuksia usein, koska ei vain kerennyt. Todellista vauva-arkea siis.

Koin jo edes pelkästä ajatuksesta hirvittävää oloa, että olisin vauvan kanssa lähtenyt esim. kahvilaan. Mennyt ''mamma latteilemaan.'' 

Toikin on niin hauska termi. Menet vauvan kanssa tapaamaan ystäviä kahville. Seurustelet ystäviesi kanssa ja helposti siemailet kahvia ja hoidat vauvan vasemmalla kädellä. En ois ikinä meidän tilanteessa pystynyt siihen.

Musta olikin todella kiva, kun alkukesästä muutimme uudelle paikkakunnalle ja otin itseäni silloin niskasta kiinni! Tartuin rohkeasta härkää sarvista ja tein yhteen Facebook-ryhmään itsestäni päivityksen, jossa kerroin itsestäni ja siitä että halusin löytää äitikavereita ja muita samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä. 

Olin miettinyt sen tekoa pitkään. Itsellä oli vain ollut tosi suuri kynnys siihen, koska pelkäsin torjumista. Sitä ettei kukaan haluaisi tutustua muhun ja viettää aikaa mun ja mun lapsen kanssa. Mikä tuntuu näin jälkeenpäin hullulta ajatukselta. 

Ajattelin silloin että syteen tai saveen, kun tein päivityksen. Halusin alkaa taas elää elämääni ja löytää uuden itseni, haastaa itseäni ja laittaa itseni ”Out there.” Olla avoin, rohkea, sosiaalinen ja agendanani löytää rinnalleni samankaltaisia ihmisiä ja tutustua uusiin ihmisiin. 

Totta kai vanhat ystävät pyörivät mielessäni. Niinpä otinkin osaan yhteyttä ja ollaan taas jälleen nähty pitkän ajan jälkeen. Mikä on ollut tosi mukavaa.

Mun mielestä oon elänyt sellaisessa kuplassa pitkään, kiitos koronan (ylipäätään) ja silloin kun se oli pahimmillaan jo raskausaikana, vauvavuotena ja elämässämme muutenkin. 

Elän tavallaan yhä pienessä kuplassa, koska meillä ei ole vielä alkanut sellainen erilainen arki. Se alkaa sitten kun palaan töihin.

Sanottakoon että kesän tienoilla aloin nauttia ihan uudella tavalla taas elämästä. Musta on ollut tosi ihanaa tavata mielettömiä ihmisiä ja saada muutamia ihania tuttavuuksia. Niin lapselle kuin myös mulle itelleni. On jotenkin ollut tosi virkistävää saada äitikavereita. 

Musta jokainen tarvitsisi sellaisen jos on itsellä lapsia. Äidit ymmärtää niin hyvin toisiaan ja tätä pikkulapsiarkea! Totta kai muutkin ihmiset, joilla ei ole lapsia, mutta ehkä te ymmärrätte kenellä on.

Itsestäni tuntui silloin, että tätäkö se elämä on, mistä voi taas nauttia. Nautin suuresti kun nyt vihdoin pystyinkin siihen, että voin mennä lapsen kanssa minne vain. Ja me pärjäisimme ja meillä oli mukavaa. 

En voi kuitenkaan sanoa, etten tuntisi vieläkin yksinäisyyden tunnetta aika-ajoin. Kyllä se on edelleen läsnä ajoittain. En ole päässyt siitä eroon, enkä halua kokonaan pyristelläkään. 

Tuntuu että kaipaisin parasta ystävää, yhtä hyvää ystävää kenelle vuodattaa kaikki fiilikset mitä milloinkin on ja toisin päin. Yhdessäolo olisi mukavaa ja vaivatonta, olisi sellainen fiilis että halutaan viettää paljon aikaa yhdessä. Olisi sellainen ihminen kuka tietää millainen ihminen mä olen ja meillä olisi sellainen ihana yhteys.

Oon toki tavannut muita äitikavereita ja heitä saanutkin. Huomaan vain toisinaan kaipaavani sellaista ihmistä, kenen kanssa voisimme spontaanisti tehdä esim lapsiemme kanssa jotain. Laittaa viestin ja kysyä että lähdetäänkö nyt heti ulos tai voidaanko tulla kylään. Toivottavasti joku saa kiinni tästä mitä ajan takaa. Haluaisin läheisen ystävän! Se on mun haaveeni.

On tullut huomattua, että näin aikuisena ei ole samanlaista tutustua uusiin ihmisiin ja ei ole itsestäänselvyys saada uusia kavereita ja ystäviä. 

Välttämättä ei kaikkien kanssa ole ihan samalla aaltopituudella ja on loppujen lopuksi vaikeaa ”löytää” sellaista ihmistä, kenestä tulisi todella läheinen.

Musta onkin ihanaa jos ihmisillä on paras kaveri, koska mäkin haluan sellaisen. On mulla ollutkin muutama, mutta ollaan etäännytty eikä mun mielestä olla enää niin läheisiä. Mikä on tuntunut tosi musertavalta ja tuntuu siltä yhä. 

Tiedän, ettei etsimällä voi etsiä itselleen läheistä ystävää, niin tapahtuu jos on tapahtuakseen. Oon kuitenkin tosi iloinen ja ylpeä itsestäni, että otin rohkeasti härkää sarvista ja jälleen laittanut itseni likoon, vaikka alkuun se kynnys tuntui tosi isolta, pelkäsin että tulen torjutuksi ja samalla sitä että miten osaan enää olla sosiaalinen ja oma itseni. Tuntui lähinnä silloin, että olin kadottanut kaikki sosiaaliset taitoni.

Toivottavasti saatte kiinni mun ajatuksista. Mukavaa viikkoa kaikille!

- Emma