Moikka!
Meillä tosiaan alkaa nostaa pikku hiljaa päätään ehkä tämä lähestyvä uhmaikä. Huomaan että lapsi selkeästi menettää hermonsa yhdessä sekunnissa, jos asiat eivät mene juuri niin kuin hän haluaa.
Esimerkiksi syömisen suhteen meillä on välillä haasteita, pitäisi päästä koko ajan temmeltämään ja ei malteta istua paikoillaan. Kun olen tarjonnut hänelle ruokaa ja että voisi itse myös pitää lusikkaa kädessä/harjoitella syömistä. Niin lusikat yleensä lentää pitkin poikin lattioita ja raivo on valmis.
Tässä vaiheessa on vaan pakko itse yrittää puhallella ulos ja laskea kymmeneen. Olisihan se siis aivan mainiota, jos vois itsekin yhtyä noihin raivokohtauksiin, mutta eihän siitä mitään tulisi, eikä niin voisi oikeesti edes tehdä.
Muutenkin huomaa pukeutumisessa etenkin ulkovaatteiden laitossa, että kuinka tuskallista se on tietysti pikkuiselle mutta myös vanhemmalle välillä! Raivo tulee ja heittäydytään ihan spagetiksi, rimpuillaan pois sylistä ja pahimmassa tapauksessa juostaan karkuun.
Meillä on myös ollut ikävää naaman nipistelyä ja raapimista. Ei saisi tehdä niin vanhemmille, eikä kenellekään. Selkeästi niitä omia rajoja haetaan ja kokeillaan millä on vaikutus mihinkin.
Jokaiset lapsethan ovat yksilöitä ja jokaiselta löytyy omanlainen temperamentti. Testataan paljon eri lailla että miten hänen halunsa ja mielipiteet vaikuttavat maailmaan.
Tiedän että uhma on todella tärkeä kehitysvaihe lapselle. Lapsenhan on pakko oppia mikä on oikein ja mikä väärin. Varmasti lapsella herääkin uhmassa paljon tunteita, mitä hän ei sisäistä, eikä osaa kertoa. Ja sitten ne purkautuu milloin millaisena toimintana.
Oon yrittänyt niissä tilanteissa opetella, kun se kiukku tulee ja huomaa että toinen on ihan tunteen vallassa, niin sanoittamaan niitä tunteita ääneen.
”Äiti huomaa että sua harmittaa, kun et saanut valita mitä ruokaa syöt.” Esimerkiksi.
Ja muutenkin käymään erilaisia tunteita läpi. Huomaan siinäkin, että jos toista harmittaa ettei saanutkaan leikkiä esim. jollain kielletyllä ja sen seurauksena tulee kova harmitus. Alan vaistomaisesti suuntaamaan sitä huomiota muualle, harhauttaa sillä että ”ei kun katso tänne mikä täällä on jne.” että itku loppuisi.
Yritänkin opettaa, että tunteiden kokemien ei ole vaarallista. Ja jos ei käsitellä sitä tunnetta mikä sillä hetkellä on lapsella, hän ei ymmärrä, eikä osaa kuunnella tai säädellä sitä. Sitten se vaikuttaa hyvinvointiin ja vie tosi paljon energiaa. Ihan niin kuin meillä aikuisillakin. Itsekin huomaan jos on paha mieli tai jokin asia ärsyttää, niin alan touhuamaan vaan paljon kaikkea muuta ylimääräistä, että saisin pahan olon pois.
Eli pitää itsekin siis kohdata tunteet kuin tunteet ja oppia säätelemään niitä. Tässä on vielä itselläkin tunnetaidoissa opettelemista! Tuntuu välillä hankalalta, kun pitää itse olla esimerkkinä ja opettaa toiselle pienelle tunnetaitoja. Kun sitä kokee, että on itsekin vielä niin keskeneräinen, mutta parhaani yritän aina!
Totta kai pettymykset kuuluvat elämään, yritänkin luottaa siihen että osaan tukea häntä ja että lapsen olisi turvallista tuntea se tunne (esim pettymys) ja elää se läpi.
Muutenkin teen sitä ja yritän parhaani päivittäin kehua ja sanoittaa tyttärelleni niitä asioita joissa hän on hyvä ja jotka ovat sen vahvuuksia. Vahvistaa ja tukea hänen itsetuntoaan.
Olisi kiva kuulla minkälaisia ajatuksia teillä muilla on vanhemmuudesta ja siihen liittyvistä mahdollisista kipukohdista? Miten teillä näkyy tunteet ja miten niitä käsitellään? Olisi mahtavaa vaihtaa ajatuksia blogin puolella.
- Emma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti