Välillä mietin omia ystäviä ja muita kavereita, että kuinka heidän helppoa ja tasaista heidän arki on. Sitten kun oikeasti juttelen heidän kanssaan, huomaan, että kyllähän meillä kaikilla on ne huonot hetkemme ja ei se elämä oikeasti ole muillakaan yhtä juhlaa.
Sitä vain helposti muodostaa oman pään sisällä jonkunlaisen kuvan siitä, että toisilla olisi jotenkin paljon helpompi elämä. Uskon, että tähän vaikuttaa vahvasti sosiaalinen media. Siellä kaikki jakavat pelkästään vain ne hyvät hetket ja pieniä palasia elämästään.
Se ei ole koko todellisuus. Harvemmin ihmiset jakavat surullisia uutisia tai valittavat siitä esimerkiksi, että miten lapsi oksensi koko yön ja miten onkin ollut nyt viimeiset viikot todella rankkaa.
Itselle puskee välillä tuollaisia ajatuksia siitä, että muilla elämä olisi jotenkin äärimmäisen helppoa ja että toisilla olisi vain pelkästään niitä hyviä hetkiä. Se mikä mulla auttaa noihin fiiliksiin, niin todellakin se, että juttelee ihmisten kanssa ja jakaa omia kuulumisiaan oikeasti. On läsnä.
Oikeastaan myös itselle riittää, että katson tytärtäni. Hänestä jos mistä löytää sen elämän aitouden ja vilpittömyyden. Lapset ovat niin suloisia ja he tulevat niin iloisiksi ja onnellisiksi elämän pienistä asioista.
Saan itsekin kokea suurta iloa ja onnen tunteita aina nähdessäni lapseni olevan iloinen mitä ihmeellisimmistä jutuista. Meille aikuisille arkipäiväisistä itsestäänselvistä asioista. Jotenkin sitä silloin palauttaa mieleensä, että oikeasti elämässä on tärkeintä se läsnäolo ja pienet yksinkertaiset asiat. Miten hienoa oikeasti elämä onkaan ja ettei elämä ole yhtä kuin instagramissa jaettuja elämän huippukohtia.
Pienen lapsen kanssa on päässyt takaisin kiinni perusasioiden äärelle. Lapset tarvitsevat turvaa, rakkautta, läsnäoloa ja läheisyyttä. Niinhän me kaikki muutkin tarvitsemme.
Jotenkin myös ehkä tuo mainitsemani ''todellisuudentajun menetys'' korostuu näin lapsen kanssa ollessa kotona. Kun tavallaan elää niin omassa kuplassaan ja on vieraantunut muusta maailmanmenosta. Päivisin kun lapsi on päiväunilla ja kun itsellä olisi pieni hetki ottaa hengähdystauko, niin yleensä joko nukun tai selaan helposti puhelinta.
Sitä helposti vaan ''aivottomana'' selailee puhelinta ja lukee muiden päivityksiä. Sit katsot muiden kuvia ihaillen, että onpas toi ihminen jossain tosi hienossa paikassa syömässä, tai onpas toi ihminen ihanasti pukeutunut ja vitsi miten laiha se on.
Itsellä siis on edelleen tämä työ kesken palautua raskauden tuomista muutoksista kehoon. En sano että pitäisi pyrkiä siihen, mitä ennen oli, mutta tottakai on todella vaikeaa hyväksyä oman kropan muutokset ja ettei mahdu enää vanhoihin farkkuihin.
Siinä hetkessä toki, kun on päivisin tuon pienen hetken omaa aikaa, niin se on mulle myös sellaista arjen eskapismiä. Varsinkin jos meidän koko aamu on ollut pelkkää kiukuttelua ja huutoa lapsen takia. Silloin todellakin kun katsot muiden ihmisten elämän hienoja palasia, on todella vaikeaa muistuttaa, että some ei ole yhtäkuin oikea elämä. Tai tottakai se on, mutta niin paljon asioita jää sinne verhojen taakse.
Oon tässä todennut ja huomannut, että miten oikeesti just onkaan niin ihanaa olla ihmisille oikeassa elämässä läsnä. Saa niin paljon enemmän irti kaikesta, ettei tuu mieleen edes välttämättä taltioida puhelimella niitä hetkiä. Sitä vaan on ja nauttii olostaan.
Kyllä siis itsekin taltion paljon kuvia puhelimeeni ja kuvataan videota kameralle. Mutta oikeasti se kaikki hyvä ja aito elämä tapahtuu ilman niitä kameroita ja kännyköitä. Tottakai oon itsekin välillä ensimmäisenä, että hei voi vitsi tästä pitää saada kuva. Mutta se ei ole nykyään ainakaan se tärkein osa.
Mulla on ollut sellaisiakin kokemuksia, kun näät pitkästä aikaa jotain kaveria, niin kaveri vaan selaa kännykkää, vaikka te ootte molemmat tulleet toisianne varten paikalle. Se on silloin siinä hetkessä tuntunutkin tosi kurjalta. En siis sano, ettei vois ikinä katsoo kännykkää tai selailla, mut jotenkin on kurja fiilis, että ihmiset ei aina arvosta muiden aikaa? Ei haluta olla läsnä toiselle?
Toki hyvän kaverin kanssa voikin olla niin, että ollaan hetki hiljaa ja molemmat lagaa ja selaa
puhelintaan. Ehkä se on tän äitiyden myötä itselläni korostunut, että sitä haluaa nimenomaan olla läsnä toiselle niin hyvin, kuin siinä tilanteessa vain voi.
Ja tähän loppuun, että kyllä itsekin jaan someen pelkästään niitä hyviä hetkiä oikeestaan, toki blogin puolelle tulee avattua enemmän meidän arjesta. Mutta välillä sitä toivoisi ihmisten puhuvan enemmän haasteistaan, niin että kaikkien olisi helpompaa puhua vaikeistakin asioista, ilman tuomitsemista. Asioista puhuittaisiin oikeilla nimillä ja jotkut asiat normalisoituisivat. Esim kuinka joidenkin äitien on vaikea palautua raskaudesta/synnytyksestä. Tai varsinkaan puhumatta mielenterveyden haasteista.
- Emma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti