Spoilatakseni hieman jaksoa, he puhuivat siitä, miten aikuisena voisi tehdä bänät ystävän kanssa. Mieleeni tulikin paljon muistoja omasta lapsuudestani ja silloisista ystävistäni aiheen tiimoilta.
Jo lapsena minulla oli kavereita ja sainkin muistaakseni 3-vuotiaana ensimmäisen ystäväni. Meistä tuli läheisiä kouluikään asti. Sain koulussa uuden parhaan ystävän, kenen kanssa olimme aika paita ja peppu niin sanotusti.
Omia kipeitä muistoja tulikin mieleen, kun oma paras ystäväni ala-asteella feidasi mut yhtäkkiä koulun välitunnilla. Ei muistaakseni puhunut mulle ja ihan kuin olisin ollut ilmaa. Enkä itse ollut tehnyt hänelle mitään tai sanonut mitään ilkeää.
Hän vain jätti mut kuin nallin kalliolle. Muistan kuinka ahdistunut ja surullinen olo mulle siitä tuli. Yksinäisyys. Se on ihan hirveä tunne.
En muista miten tuon parhaan kaverini kanssa asiat sovimme, mutta olimme taas sovussa ylä-asteelle saakka. Kunnes hän ylä-asteella teki saman tempun mulle ja sillon tunsin olevani niin yksin. Ylä-asteikä on vielä juuri siinä teini-iän kynnyksellä, joten muistan, kun silloin tunsin olevani todella yksin ja ahdistunut.
Aloin miettiä noista päivistä lähtien, että olenko jotenkin huono ystävä ja ei kukaan halua viettää mun kanssa aikaa. Onneksi ystävystyin muiden kanssa ja vanhat ystävyydet syveni tuolloin, tuon asian johdosta. Oonkin elämäni aikana tutustunut niin moneen ihmiseen ja saanut paljon kavereita ja ystäviä ympärilleni.
Äitiyden myötä, kun lapsi syntyi ja olin yhtäkkiä vain kotona lapseni kanssa kahden, niin hiipi taas yksinäisyyden tunne takaisin. En yht'äkkiä voinutkaan nähdä ystäviäni niin useasti, enkä jaksanutkaan. Koin asiasta huonoa omatuntoa pitkään ja en silti vain kyennyt tehdä asialle mitään.
Tuntui silloin, kuin ketään ystävää ei olisi kiinnostanut mun kuulumiset ja jäinkin vain kahden vauvan kanssa. Se oli oma valintani, en tiedä oliko tietoinen valinta, mutta en vain kyennyt muuhun. Vauvan kanssa oli jo alusta asti niin vaikeaa, että kaikki voimavarat menivät siihen.
Osa kavereista on vain valitettavasti jäänyt matkan varrella taakse, joidenkin kohdalla on ollut helpotus ja toisten kohdalla, on tuntunut ikävältä, kun tiet erkanivat. Elämässä on kuitenkin luonnollista, että jotkut ihmiset vain jää taakse halusi sitä tai ei.
Mietin myös sitä, kun olen viime kesän aikana tutustunut paljon uusiin ihmisiin, että miten se alkuun ei ollut yhtään helppoa ja luontevaa. Tuntuu, että aikuisena on paljon vaikeampaa saada oikeasti ystävää.
En tiedä onko siinä syynä se, että aikuisena kaikilla on omat kiireensä ja elämänsä, ettei oikeasti ole vain aikaa panostaa tutustumiseen tai joko ei vaan ole halua. Monellahan on myös jo se oma lähipiiri ja muut ystävyyssuhteet muotoutuneet vuosikausien ajan. Ei kaikki halua tai kaipaa uusia ystäviä lainkaan. Sekin on ok.
Oonkin tosi onnekas, että oon saanut mielettömiä uusia tyyppejä tavata ja osa on jäänyt meidän elämään ja toivottavasti jää loppuelämän ajaksikin.
Podcastissa oli hyvää pohdintaa mielestäni siitä, että kaikkialla paljon puhutaan että miten olla hyvä pomo, työntekijä ja esimerkiksi vanhempi. Missään ei kuitenkaan puhuta, miten olla hyvä ystävä. Totta kai ihmisillä on jonkinlainen käsitys siitä miten olla hyvä ystävä ja miten kohdellaan muita. Ei näistä asioista kuitenkaan missään puhuta.
Mielestäni harva varmasti taitaa pohtia, että miten voisi itse kehittää omia ystävyystaitoja. Miten olla parempi kaveri toiselle. Asiaa voi varmasti lähestyä aluksi ihan siitä näkökulmasta, että minkälaista ystävyyttä toivoisi itse osakseen.
Mielestäni ainakin hyvän ystävän piirteitä on se, että oikeasti hyvä ystävä on luottamuksen arvoinen, aidosti kiinnostunut kuulumisistani, päästää lähelleen (henkisesti), on mukana iloissa ja suruissa ja se ettei tuomitse, vaan hyväksyy myös virheeni ja huonot puoleni.
Tottakai, esim jos jakaa samanlaisen huumorintajun ja paljon samoja mielenkiinnon kohteita, niin se on tosi iso yhdistävä tekijä.
Arvostan itse ihmisissä hyvin paljon luotettavuutta, avoimuutta ja rehellisyyttä.
Jotenkin myös ajattelen, että hyvän ystävän tunnistaa siitä, että ystävyydestä pidetään puolin ja toisin huolta ja on oikeasti halu olla läsnä toiselle. Ei tottakai koko ajan tai aina, mutta elämässä yleensä. Ystävyys on vastavuoroista, eikä vain toisen ihmisten harteilla. Pitäähän kaikkia ihmissuhteita hoitaa ja ylläpitää. Ei mitkään suhteet hoida itse itseään.
Mitä mietteitä tämä aihe teissä herättää?
- Emma
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti